10.01.2010 20:52
Hengellinen infrastruktuuri

Asetin tänään virkaan Sulkavan seurakunnan uuden kirkkoherran Erkki Kososen. Kirkkokahveilla käyttämässään puheenvuorossa hän pohti kirkon merkitystä paikkakunnalla. Sulkavalla on ollut oma seurakunta vuodesta 1630 lähtien. Vuosisatojen ajan seurakunta on rakentanut pitäjän henkistä ja hengellistä hyvinvointia. Erkin mukaan taloudellinen lama koettelee monin tavoin, mutta vielä pahempi on, jos henkinen ja hengellinen infrastruktuuri rapautuu. Silloin yhteiskunnalta katkeaa selkäranka.

Jäin miettimään Erkin viisaita ajatuksia. Kirkkomme vuosisataisella työllä on kansaamme juurrutettu henkistä ja hengellistä "infraa". Ymmärrämmekö sen merkitystä?  Moni pohtii sitä, mitä kirkko merkitsee ja mitä kirkko tarjoaa ihmisille. Tällöin perspektiivin ei kannata olla kovin lyhyt eikä näkökulman vain itsessä. Jäsenyydellään kirkkoon kuuluva tukee yhteiskunnan henkisen ja hengellisen perustan rakentamista ja säilymistä, myös tulevaisuudessa.

Seurakunnan arkinen työ ihmisten keskellä on infrastruktuurin ylläpitämistä. Kyse on siitä, että me suomalaiset pitäisimme jokaista ihmistä Jumalan luomana ja arvokkaana, auttaisimme ja tukisimme lähimmäisiämme, kantaisimme vastuuta luonnon hyvinvoinnista " Listaa voisi jatkaa. Sulkavalla opin jälleen kerran, kuinka tärkeää ja arvokasta on seurakunnan perustoiminta, vaikka sen merkitystä ei aina muisteta.
        07.01.2010 20:50
Lyhty, miekka ja kukka sekä tyhjät kädet

Juhani Rekola kirjoittaa kirjassaan Beetlehem on kaikkialla (Kirjapaja 1974) mielenkiintoisella tavalla loppiaisen tapahtumista. Hän kertoo itämaan tietäjistä, joita vanhastaan on arveltu olleen kolme. Erään legendan mukaan heitä olisi ollut kuitenkin neljä, joista viimeinen olisi myöhästynyt ja ehtinyt vasta Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.

Rekolan kirjassa ensimmäinen tietäjä on kuvattu lyhtyä kantavana, toinen miekka vyöllään, kolmannella on kädessään kukka. Neljäs, myöhässä saapuva tietäjä tulee Jeesuksen luo tyhjin käsin.
Neljä tietäjää kuvaavat neljää erilaista tapaa tehdä matkaa Jeesuksen luo ja seurata häntä. Rekolan mukaan lyhtyä kantavan tietäjän tavoin meidän on etsittävä valoa ja kirkkautta ja selvyyttä meitä ympäröivän hämärän keskellä. Miekalla vyötetyn tietäjän mukana meidänkin on oltava korjaamassa ja parantamassa maailmaa. Kolmannen tietäjän kanssa meidän on lupa tehdä matkaa vapain ja huolettomin sydämin. Neljännen tietäjän tavoin saamme tulla Beetlehemiin tyhjin käsin, ja hänen tavallaan meidän on autettava vaikeuksissa olevia ja kärsiviä. Kukaan ei ole edes yhdessä kohdassa täydellinen, mutta kaikilta on otettava oppia.

Erityisesti pysähdyin Rekolan esseessä siihen, mitä neljä tietäjää opettavat kirkolle. Ensimmäinen tietäjä toteaa, että kirkko ei saa paeta ajan ongelmia ja epäilyä omaan uskonnolliseen maailmaansa. Toinen tietäjä vaatii, että kirkon on oltava voimiensa mukaan parantamassa tätä maailmaa. Kolmas tietäjä tuo lupauksen, että kirkon ei tarvitse antaa tämän maailman horjuttaa uskoaan, rohkeuttaan ja vapauttaan. Neljäs tietäjä ennustaa, että kirkko on oleva erehtyvä, epäonnistuva, myöhästyvä ja kuitenkin sellaisena kutsuttu palvelemaan ja todistamaan.

Lyhty, miekka, kukka sekä tyhjät kädet käyvät hyvin symboleiksi, kun yksityisinä ihmisinä ja kirkkona kuljemme loppiaisesta arkeen.


Vanhat blogikirjoitukset

        17.10.2008 20:36
Murrosikäiset

Olin tänään koko päivän tietokonekoulutuksessa. Sen tauolla kävimme muutaman työtoverini kanssa mielenkiintoisen keskustelun, joka liittyi ihmisten suhtautumiseen kirkkoa ja ylipäänsä instituutioita kohtaan. Havaintomme oli, että nykyajan itsenäisyyttään ja yksilöllisyyttään varjeleva ihminen asennoituu perinteisiin yhteisöihin kuin murrosikäinen vanhempiaan kohtaan. Heitä vastaan on kapinoitava ja kiukuteltava, pyristeltävä irti, vastustettava. Heitä voi syyttää vanhanaikaisiksi, jotka edustavat kiihkeärytmiselle nykyajalle vierasta harmautta ja muuttumattomuutta.

Tällainen murrosikäisen asennoituminen tulee esille esimerkiksi parissa pienessä detaljissa. Joillakin toimittajilla näyttää olevan tapana kirjoittaa kristittyjen Jumala pienellä alkukirjaimella, vaikka kyse on erisnimestä. Samaan sarjaan kuuluu joidenkin käyttämä lyhenne eaa (ennen ajanlaskumme alkua) tai jaa (jälkeen ajanlaskumme alun), kun ei haluta myöntää sitä, että ajanlaskumme alkaa Kristuksen syntymästä ja vakiintunut lyhenne olisi eKr tai jKr.

Mikäli ajatusta aikamme murrosikäisistä ihmisistä kehittelee pitemmälle, niin miten kirkon tulisi toimia tällaisessa tilanteessa? Toimisiko kolmen R:n ohjelma samalla tavalla kuin murrosikäisten nuorten kanssa?

Ensimmäinen R merkitsee rakkautta. Murrosikäinen kaipaa syvimmältään kaiken kapinoinnin keskellä sitä, että häntä rakastetaan. Irtirimpuillessaankin hän tarvitsee sitä, että hänestä välitetään, ettei hän ole yhdentekevä. Tarve tulla rakastetuksi on perustarpeitamme. Kirkon keskeisin tehtävä onkin olla välittämässä sanoin ja teoin viestiä siitä, että sinua rakastetaan, ehdoitta.

Toinen R merkitsee rajoja. Murrosikäinen koettelee rajoja, mutta hän tarvitsee niitä. Pahin virhe on suostua olemaan vaahtomuoviseinä, joka antaa kerta toisensa jälkeen periksi eikä aseta mitään rajaa. Rajattomuus merkitsee turvattomuutta ja hylkäämistä. Kirkon tehtävä on pysyä lujana ja tarjota pysyvyyttä ja turvaa kaiken muun pirstoutuessa ja särkyessä. Jumalan laki on elämän oma laki, joka suojelee elämää. Samoin Jumalan hyvyys on pysyvää: Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Kolmas R merkitsee rohkaisua. Murrosikäinen tarvitsee paljon rohkaisua ja tukea elämänsä valintojen ja tulevaisuuden edessä. On uskallettava luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja silloin kun tulee pettymyksiä, on tärkeää tietoisuus siitä, että elämässä on lupa opetella, että jokainen valitsee joskus väärin, että on mahdollisuus aloittaa alusta, on lupa palata kotiin. Kirkon on välitettävä tällaista rohkeutta aikamme epävarmuuden keskellä.

Vanhemman osa ei ole aina helppo murrosikäisen kanssa. Mutta osoittaessaan rakkautta, asettaessaan rajoja ja rohkaistessaan elämään vanhempi hoitaa tehtäväänsä. Siinä on kirkonkin kutsumus meidän murrosikäisten nykyihmisten keskellä.
        12.10.2008 18:29
Kirkon uudistus

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Aiemmin tämä aihe tuli esille 3. rukouspäivänä, mutta rukouspäiväkäytännön muututtua se ei enää ollut mahdollista. Uskonpuhdistuksen päivän ajankohdiksi oli tarjolla eri luterilaisten kirkkojen esikuvan mukaan kaksi vaihtoehtoa: Augsburgin tunnustuksen päivä 25.6. tai teesien "naulaamisen" päivä 31.10. Edellinen on teologisesti merkittävämpi, jälkimmäinen maailman kaikkia luterilaisia ajatellen tavallisempi. Käsikirjakomitea ehdottikin mietinnössään vuonna 1997, että uskonpuhdistuksen päivää vietetään 31.10. tai lokakuun viimeisenä sunnuntaina.

Kirkolliskokous ei kuitenkaan hyväksynyt komitean ehdotusta, vaan teki 22. sunnuntain helluntaista uskonpuhdistuksen muistopäiväksi. Professori Pentti Lempiäisen mukaan "tälle ratkaisulle, joka liikuttelee päivää yli kuukauden aikavälillä ja joka poikkeaa kaikkien muiden luterilaisten kirkkojen käytännöstä, ei ole mitään järkevää perustetta." (Pyhät ajat, s 230)

Ajankohtaa tärkeämpi on kuitenkin se, että kirkkovuoden kulussa uskonpuhdistuksen näköalat tulevat esille. Luonnollisesti reformaation löytöjen on tarkoitus näkyä pitkin kirkkovuotta, ei vain erityisenä muistopäivänä. Mutta kirkkomme uskon ja historian kannalta on perusteltua, että uskonpuhdistukselle on omistettu oma päivänsä kirkollisessa kalenterissa.

Evankeliumikirjan mukaan "Jumala ei unohda kansaansa, vaan antaa kirkolle uudistumisen aikoja ja niitä ihmisiä, jotka auttavat meitä palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen".

Kirkkomme uuden strategiassa Meidän kirkko -Osallisuuden yhteisö kirkon jatkuva uudistuminen on otettu yhdeksi strategiseksi suuntaviivaksi. Sen mukaan kirkon elämää voidaan verrata kristityn elämään: uudistumisen on oltava päivittäistä. Uskonpuhdistuksen päivä avaa kirkon uudistumiseen tärkeimmän lähtökohdan, paluun kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen.

Kirkon identiteetti ja tehtävä nousevat Jumalan sanasta. Reformaatiossa kirkon uudistuminen merkitsi palaamista Jumalan sanaan, josta avautui ydin, Kristuksen pelastustekoon pohjautuva uskonvanhurskaus. Yhä edelleen Sana luo uutta elämää ja voi uudistaa kirkon.
        11.10.2008 20:15
Hiipalla vai ilman?

Ristiinan kirkkoherra Jyrki Koivikko kaipaa (Länsi-Savo 10.10.2008) Mikkelin piispalle hiippaa. Koivikko haluaisi tietää, onko hänellä mahdollisuus kunnioittaa tulevaa esipaimenta täysissä vai vajaissa piispan tunnuksissa.

Keskiajalta periytyvä liturgisten vaatteiden käyttö on hyvin samankaltaista kaikissa läntisissä kirkoissa. Myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sekä papit että piispat käyttävät liturgisia asuja. Kirkkokäsikirjan mukaan piispaksi vihittävä puetaan kuorikaapuun, minkä jälkeen vihkijä luovuttaa hänelle piispan viran tunnukset. Kirkkokäsikirja ei mainitse, mitkä nämä tunnukset ovat. Kirkollisten toimitusten opas liittyy vanhaan traditioon ja mainitsee, että piispan viran tunnukset ovat piispanristi, mitra eli hiippa sekä piispansauva.

Mikkelin hiippakunnan piispanristi on alun perin Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin lahjoittama Turun piispalle vuonna 1805. Arkkipiispan saatua uuden ristin 1890-luvulla Turun vanha piispanristi luovutettiin vuonna 1895 perustetun Savonlinnan hiippakunnan piispan käyttöön. Tämä risti on edelleen Mikkelin piispanristinä.

Viipurin uudelle piispalle Yrjö Loimarannalle tilattiin piispankaapu ja -hiippa Suomen Käsityön Ystäviltä vuonna 1935. Samassa yhteydessä hankittiin myös piispansauva. Piispankaapu ja -hiippa olivat pappien ja seurakuntalaisten lahja Viipurin tuomiokapitulille, sauvan puolestaan lahjoitti Torkkelin Kilta. Kaapu ja sauva ovat edelleen Mikkelin piispan käytössä, hiippa sen sijaan on kadonnut sotien aikana, joten Koivikon kysymys hiipan hankkimisesta täydentämään Mikkelin piispan viran tunnuksia on paikallaan. Ensi vuoden talousarvioon onkin varattu määräraha hiipan hankintaa varten.

Liturgiset asut ja tunnukset ovat ehdonvallan asioita. Ne eivät ole kirkon elämässä tai piispanvirassa keskeisimpiä kysymyksiä. Tästä johtuen Suomessa on pitkään suhtauduttu pidättyvästi muun muassa hiipan käyttöön. Ulkoisia merkkejä tärkeämpänä on nähty sisäinen hengellinen elämä. Tämä on tärkeä muistaa yhä edelleen.

Liturgiset asut ja tunnukset eivät ole kuitenkaan yhdentekeviä, vaan niihin sisältyy rikasta symboliikkaa. Esimerkiksi hiippa kehottaa kantajaansa ajatusten hallintaan. Kahteen osaan laskoksella jaetun hiipan on katsottu viittaavan rakkauden kaksoiskäskyyn. Hiipan takana riippuvat, olkapäitä koskevat nauhat kehottavat toteuttamaan tätä käskyä myös käytännössä.

Lisäksi liturgiset asut ja tunnukset toimivat kristillisen tradition välittäjinä. Piispanviran liturginen asu ja viran tunnukset kertovat jatkuvuudesta ja kirkon ajattoman sanoman säilymisestä. Liturgisten asujen samankaltaisuus lännen kirkoissa ja niiden suuri yhtäläisyys myös idän kirkkojen asujen kanssa sisältää piispanviran ekumeenisen ulottuvuuden: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaalii yhdessä muiden kirkkojen kanssa yhteisen ja apostolisen kirkon vanhaa perintöä.
        05.10.2008 15:46
Harmaat suurlähettiläät

Lojaaleja, kokeneita, tunnollisia, mutta ei värikkäitä persoonia. Näin luonnehtii alivaltiosihteeri Antti Sierla suomalaisia suurlähettiläitä tänään Helsingin Sanomissa. �Pikkuisen harmaiksikin meitä voi syyttää�, hän sanoo.

Sierlan luonnehdinta suurlähettiläistä on kuin toisinto meistä kirkkoneuvoksista. Kotimaa-lehden mukaan (20.3.2008) olemme päteviä, etäisiä ja värittömiä. Tosin itselleni puoli vuotta on tuonut väriä jo huimasti, kun samainen lehti arvioi minut nyt syksyllä harmaaksi (18.9. ja 25.9.2008). Värittömästä harmaaksi puolessa vuodessa on ihan hyvä saavutus!

Suurlähettiläs on isänmaansa edustaja ulkomailla. Hän ei ole siellä omalla asiallaan, ajamassa omaa näkyään tai toteuttamassa henkilökohtaista missiotaan. Asia on persoonaa tärkeämpi ja tehtävä omia intressejä suurempi. Luonnollisesti persoona on tärkeä työväline tehtävän toteuttamisessa, mutta sen korostaminen vie helposti huomion varsinaisesta asiasta. Väriä voi löytyä, mutta onko asiaa?

Suurlähettiläs on oikeastaan osuva kuva kirkon työntekijöistä. Meitä ei ole tarkoitettu tuomaan esille itseämme, vaan lähettäjäämme Kristusta. Emme edusta itseämme ja omia ajatuksiamme, vaan Kristuksen kirkkoa ja sen uskoa. Tavoitteemme ei ole ajaa omia asioitamme tai päämääriämme, vaan kirkon asiaa, evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta.

Idols-aika kaipaa näkyviä persoonia ja värikkäitä henkilöitä. Tähdeksi kohoaminen ja individualistinen sankaruus ovat muotia. Kristillisen kirkon ihanne on tyystin toinen. Sen esikuvana on orja, antiikin ajan alhaisin palvelija. Kristityn perusihanne on Kristus, joka otti orjan muodon, palvellakseen muita.

"Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Mark. 10: 43-45) Tällaisen esikuvan mukaiseen palvelutehtävään jokainen kristitty ja erityisesti kirkon työntekijä on kutsuttu. Persoonamme " on se sitten väritön, harmaa tai kirjavan värikäs " on Jumalan antama työväline tässä tehtävässä. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs, "Kristus lähimmäiselleen", kuten evankeliumikirja kuvaa alkanutta viikkoa.
        01.10.2008 08:24
Johdatus ja rukous

Martti Luther käytti pappien elämänjärjestyksestä puhuessaan vertauskuvaa märehtimisestä: "Illalla sinun on otettava jokin Pyhän Kirjan sana mielessäsi mukaan vuoteeseesi, ja märehtien sitä kuin puhdas eläin nukahdat tyynesti. Älä ota liian paljon, mieluummin aivan vähän, mutta sellaista, minkä olet miettinyt ja ymmärtänyt. Ja kun aamulla nouset, muistat sanan eilisen päivän satona."

Mielessäni oli koko eilisen päivän lyhyt katkelma Jeremian kirjasta: "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen." (Jer. 31:9, vuoden 1938 KR) Tätä illallakin "märehdin" ja nyt aamulla tuo kohta nousi ensimmäisenä jälleen mieleeni. Tällaista rukouksen mieltä toivon tähän päivään.

Kirkossa kaiken toiminnan, ratkaisujen ja päätöksenteon tulee tapahtua rukouksen ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen ilmapiirissä. Siksi esimerkiksi hallintoelinten kokoukset alkavat alkurukouksella. Samoin vaaleissa annettujen ohjeiden mukaan ennen vaalitoimitusta puheenjohtaja pitää rukouksen. Kyse on olennaisesta osasta kirkollista päätöksentekoa.

Rukous ilmaisee sitä, että kirkko tahtoo elää Jumalan johdatuksessa eikä omassa varassaan. Se asettaa niin yksityisen ihmisen, seurakunnan kuin koko kirkon elämän oikeisiin mittasuhteisiin. Se tekee niin yksilön kuin yhteisönkin nöyräksi. Se opettaa luottamaan Jumalan lupaukseen: "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen."
        28.09.2008 20:20
Taivaan eteishalli

Osallistuin tänään Imatralla Kolmen Ristin Kirkon 50-vuotisjuhlaan. Kirkkoa pidetään yhtenä merkittävimmistä arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemista kirkoista. Perheellämme on erityinen tunneside juuri Kolmen Ristin Kirkkoon. Ensimmäinen papinpaikkani oli Imatran seurakunnassa, jossa toimin toisen virallisen apulaisen virassa vuosina 1983-1987. Tuon ajan asuimme Kolmen Ristin Kirkon pappilassa.

Puheenvuoroani valmistellessa ja erityisesti kirkossa istuessani huomasin ajattelevani kirkkorakennuksen merkitystä. Kirkko ei ole mikä tahansa rakennus. Vaikka kukin kirkkorakennus heijastaa aikaansa ja sen kulttuuria, se itse on samalla syvä vertauskuva kristillisestä uskosta.

Kaikki kirkkorakennukseen, sen sisustukseen ja siellä tapahtuviin kirkollisiin toimintoihin liittyvä kertoo kristinuskon sisällön ja kirkollisen kulttuurin vuosituhantisesta kehityksestä. Näin kirkko viittaa historiaan ja sen henkiseen ja hengelliseen perintöön. Sitä on syytä arvostaa.

Vaikka Herra ei asukaan käsin tehdyssä temppelissä (Apt. 17:24), kristityt ovat kautta aikojen käsittäneet kirkon Jumalan taloksi (Domus Dei) eli paikaksi, jossa Herra on kohdattavissa. Tämä on ollut kristittyjen kokemus kahdella tavalla. Jeesuksen asettaman ehtoollisen sakramentin nauttiminen kirkon pyhitetyissä tiloissa koettiin todistukseksi läsnäolevasta Kristuksesta. Hän oli pyhässä ateriassa omiensa luona. Toisaalta taas Jeesuksen lupaus olla siellä, missä kaksi tai kolme oli koolla hänen nimessään (Matt. 18:20), on antanut kristityille vakuuden Herran läsnäolosta kirkkorakennuksessa. Tällaista Jumalan läsnäolon juhlaa tänään saimme viettää Kolmen Ristin Kirkossa.

Kirkko on myös seurakunnan talo (Domus ecclesiae), joka palvelee käytännön tarpeita. Jumalanpalveluksen syvänä hengellisenä sisältönä on seurakunnan, Kristuksen ruumiin rakentaminen. Siinä jokaisella seurakunnan jäsenellä on oma tehtävänsä. Kirkkorakennus sisustuksineen ja esineistöineen pyrkii rakentamaan sinne kokoontuneesta seurakunnasta hengellisen yhteisön, jonka keskellä kirkon Herra elää ja vaikuttaa. Näin kirkko elää tässä ajassa, ei vain menneisyydessä.

Harvoin muistamme, että kirkko viittaa rakennuksena myös tulevaisuuteen. Kristillisessä symboliikassa kirkkorakennus on Jumalan pyhyyden ilmentymä ja taivaallisen kirkkauden eteissali, avoin ikkuna taivaalliseen Jerusalemiin. Tulevassa ajassa, tuonpuoleisessa, uudessa Jerusalemissa, taivaassa " mitä nimeä sitten käytetäänkään " ei tarvita temppeliä. Ilmestyskirjan kirjoittaja kuvaa näyssä näkemäänsä taivasta, Jumalan luota laskeutunutta pyhää kaupunkia näin: "Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa." (Ilm. 21:22-23).

Taivaassa ei siis tarvita kirkkorakennuksia. Tässä ajassa kirkko on välttämätön, sillä se on taivaan eteishalli. Kirkko on välttämätön siksikin, että tässä ajassa eläisi pysyvä ikävä tuonpuoleisuuteen. Kirkkoa tarvitaan, että ihmisen ikävä Jumalan yhteyteen voisi täyttyä. Kirkko on tarpeen, jotta voisimme kohdata pyhän Jumalan ja rakastavan taivaallisen Isän.
        26.09.2008 20:29
Mielenkiintoisessa seurassa

Kotimaa-lehden kolumnisti Outi Nyytäjä liittää minut kirjoituksessaan (25.9.2008) yhteen Mikki Hiiren tappamiskehotuksen antaneen muslimioppineen ja vaalikampanjaansa käyvän Yhdysvaltain varapresidenttiehdokkaan kanssa. En olekaan ennen noin mielenkiintoiseen seuraan päässyt. Syynä on se, että lehden videohaastattelussa sanoin seuraavaa: "Raamattu on sanasta sanaan Jumalan sanaa meille ja kirkon tehtävä ja meidän kaikkien kristittyjen tehtävä on tulkita, mitä tuo Jumalan sana tässä ajassa merkitsee ja tarkoittaa."

Nyytäjän kolumnia lukiessani tuli väistämättä mieleeni Wiion lain toinen ja kolmas kohta: "Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa." "On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut."

Mitä siis olen tarkoittanut lyhyessä videopätkässä? Vastaus löytyy näiden kotisivujen Viikon kysymys -palstalta. Siellä olen todennut Raamatusta seuraavaa:

"Raamattu on kokonaan Jumalan pyhää sanaa eli ilmoitusta, mutta kokonaan myös ihmisten kirjoittama. Raamatun jumalallista alkuperää ja inhimillistä muotoa ei voi eikä tarvitse erottaa toisistaan. Ei ole vaikea nähdä, että tietyt Raamatun osat ovat persoonallisesti värittyneitä. Paavalilla on tietty ajattelu- ja kirjoitustapansa. Johanneksen evankeliumissa on aivan toisenlainen sävy kuin muissa evankeliumeissa. Raamattu on siis kirja, jossa on selvästi inhimillisiä piirteitä. Kuitenkin kristityt ovat aivan vakuuttuneita siitä, että juuri Pyhä Henki puhuu Raamatussa (esim. 2 Piet. 1:21). Koko Raamattu on sellainen, miltä Jumala on halunnut sen näyttävän ja Jumala voi käyttää koko Raamattua puhuessaan meille ajankohtaisen sanansa. Niin Jeesuksen opetuksista kuin apostolien kirjoituksista tulee meille elävää Jumalan sanaa, kun Jumala tekee Raamatun sanan eläväksi Hengellään.

Kirkon jatkuva tehtävä on kysyä, mitä Jeesuksen ja apostolien opetus merkitsee tässä meidän ajassamme. Tämä tehtävä ei ole yksinkertainen ja helppo. Kirkon tulee elää tässä ajassa ja muuttua, mutta samalla pitää kiinni siitä, että Jeesuksen opettama ja apostolien välittämä kristinuskon ydinsanoma ja tehtävä ei muutu. Siten kirkko elää koko ajan muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön jännitteessä. Piispan erityinen tehtävä on huolehtia siitä, että apostoliselta ajalta periytyvä sanoma säilyy muuttumattomana, vaikka sen välittämisen muodot ja tavat muuttuvat ja niiden tuleekin muuttua.�
        25.09.2008 08:54
Polttavin ongelma

Mikä on mielestäsi yhteiskuntamme polttavin ongelma? Tämän kysymyksen minulle esitti Kymen Sanomien toimittaja. Kysymys on taitavasti asetettu.

Jos kysymys olisi polttavimmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta, olisi siihen helppo vastata viime aikojen tapahtumien pohjalta. Ilmastonmuutos ja ekologiset ongelmat, yhteiskunnan eriarvoistuminen ja siitä johtuva syrjäytyminen, väkivallan lisääntyminen, lasten, nuorten ja vanhusten hyvinvointi, elinkeinorakenteen murros seurauksineen. Listaa voisi jatkaa ja poimia sieltä polttavin yhteiskunnallinen ongelma. Näppärää ja yksinkertaista.

Mutta kysymys kuului: Mikä on mielestäsi yhteiskuntamme polttavin ongelma? Kyse ei siis olekaan välttämättä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Ehkä tämä on jonkun mielestä saivartelua ja sanoilla leikkimistä. Mutta minulle tuo kysymys avasi huomattavasti syvemmän perspektiivin kuin ajankohtaiset yhteiskunnalliset ongelmat.

Polttavin ongelma on Jumalasta luopuminen. Se johtaa siihen, että jumalaksi tulee jokin muu. Sitä on vanhastaan kutsuttu epäjumalaksi. �Ensimmäinen käsky kysyy, minkä varaan me elämämme rakennamme. Kuka tai mikä on meidän Jumalamme? Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme.� Näin Katekismus ensimmäisen käskyn selityksessä opastaa.

Jumalasta luopuminen johtaa sekä yhteiskunnan että yksilön arvomaailman vääristymiseen. Se puolestaan ilmenee taloudellisten ja materiaalisten arvojen ylikorostumisena, luonnon turmelemisena ja ylikuluttamisena, väkivallan kasvuna, heikkojen ja syrjäytyneiden ihmisarvon polkemisena sekä muina yhteiskunnallisina ongelmina. Tätä kaikkea viime päivien ja viikkojen yhteiskunnalliset tapahtumat meidän eteemme vyöryttävät.

Yhteiskuntamme polttavin ongelma on Jumalasta luopuminen. Uskallammeko me kristittyinä ja kirkkona nähdä tämän ja tuoda sen julkisuuteen?

Usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen ovat terveen elämän lähtökohta. Kristilliset perusarvot ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta, toisen kunnioittamisesta ja luonnon varjelemisesta ovat kestävä perusta yhteiselämälle.
Sivut:
1 2 3 4 >