24.09.2008 09:04
Kirkon tehtävä kriisitilanteissa

Kauhajoen ampumavälikohtaus on järkyttänyt ja pysäyttänyt. Tällaisessa tilanteessa myös kirkkoon kohdistuu erityisiä odotuksia. Tämä on tullut aiemmin esille muun muassa Estonian, Konginkankaan, Myyrmannin, tsunamin, Jokelan ja Malagan traagisten tapahtumien jälkeen.

Kriisitilanteissa myös henkisen ja hengellisen tuen tarve kasvaa. Kirkkoja pidetään avoinna hiljentymistä varten ja seurakuntien työntekijät ovat valmiina keskustelemaan ja kuuntelemaan.

Seurakuntien toiminnassa keskitytään hädässä olevien tukemiseen ja sielunhoitoon, ahdistuksen ja surun kohtaamiseen, evankeliumin ja toivon sanoman ylläpitämiseen ja välittämiseen. Yhteinen sielunhoito konkretisoituu radio- ja televisio-ohjelmissa, internetin suruaineistoissa sekä Palvelevan puhelimen ja netin palveluissa. Riittävän nopea ja luotettava informaatio on osoittautunut tärkeäksi.

Kirkko osallistuu kriisitilanteissa ihmisten henkiseen huoltoon, sekä välittömästi onnettomuudesta kärsivien ja omaisten auttamiseen että välillisesti muissa ihmisissä kriisin nostattamien kysymysten käsittelyyn. Tuolloin kirkkoon ja sen edustajiin kohdistuu odotuksia, jotka koskevat tulkinnan ja merkityksen antamista tapahtuneelle. On tärkeää käsitellä ja pukea sanoiksi surua ja epävarmuutta sekä etsiä yhdessä lohdutusta ja kristillistä toivoa raskaassa tilanteessa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa yhteistyö kriisitilanteissa viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa on osoittautunut toimivaksi. Kirkolla on siinä oma paikkansa ja merkityksensä, jota arvostetaan. Kansankirkkona se kykenee toimimaan kollektiivisen surun sanoittajana ja kansakunnan sielunhoitajana.

Kirkon sanomalla on luonteva sijansa erityisesti vaikeuksien keskellä. Kriisitilanteissa toimiessaan kirkko hoitaa ominta tehtäväänsä. Kristillinen usko sanoittaa menetystä ja surua sekä tuo toivoa ja antaa voimaa. Siksi kirkot täyttyvät näinä päivinä.
        20.09.2008 22:19
Vaikea laji

Hartauskirjoitus on vaikea laji. Erityisesti muissa kuin hengellisissä lehdissä julkaistavat hartauskirjoitukset ovat haasteellisia. Miten tuoda evankeliumin sanoma ymmärrettävällä tavalla ja kielellä tavalliselle lukijalle? Miten kytkeä kirkkovuoden kulloinenkin pyhä tavallisen ihmisen elämään?

Itä-Häme �lehti palvelee lukijoitaan julkaisemalla lauantain lehdessä Sunnuntaiksi-palstaa. Arvostan sitä, että lehti tarjoaa myös hengellistä ravintoa. Kirjoittajina toimii Heinolan rovastikunnan pappeja sekä vastuunkantajia myös vapaista seurakunnista ja järjestöistä.

Kirjoittajien laaja joukko tekee hartauskirjoituksista hyvin erilaisia. Koska lukijatkin ovat erilaisia ja eri puolilta levikkialuetta, käytäntö on järkevä. Usein kyllä huomaan kaipaavani kirjoituksilta tuoreutta. Asia ja sisältö on hyvä, mutta ilmaisu on liian usein kaanaankieltä. � Tätä en sano arvostellakseni, sillä tiedän sen vaivan ja tuskailun, joiden kanssa jokainen kirjoittaja hartauksia laatiessaan joutuu kamppailemaan.

Tänään oli lehdessä Heinolan kappalaisen Pia Särkelän kirjoitus Arkipäivän ohjelmanjulistus. Se oli hyvä! Ymmärrettävää kieltä, lyhyitä kappaleita, tuoreita ilmaisuja, liittyminen arkiseen elämään ja ajankohtaisiin teemoihin. Ja samalla kuitenkin hengellisesti rakentavaa, rohkaisevaa tekstiä.

Itselleni jäi mieleen koko päiväksi mainio vertauskuva suomalaisesta uskosta. �Suomalainen kristillisyys on kuin suopalo, �harvoin sieltä avoroihu silmille pelmahtaa, mutta ei sitä pirukaan sammuta�.�
        19.09.2008 20:00
Suo siellä, vetelä täällä

Professori Hannu Mustakallio on arvellut piispaehdokkaiden kotisivujen syövän piispan arvovaltaa (www.verkkoapila.fi 15.9.2008). Hänen mukaansa olisi hyvä miettiä, missä kulkee hyvän maun rajat. Moni voi ajaa liiaksi omaa persoonaansa.

Mustakallion pohdiskelu on tärkeää, koska piispanvirkaan ei haeta, vaan valitsijayhdistys asettaa haluamansa papin ehdolle. Piispaksi ei pyritä, vaan tehtävään ollaan käytettävissä. Tätä olen korostanut, kun olen joutunut vastaamaan kysymyksiin: �Miksi haitte piispan virkaa?� �Miksi haluatte piispaksi?�

Hiippakunta etsii piispanvaalissa itselleen hengellistä johtajaa. Prosessin ensisijainen subjekti on seurakunta eikä ehdolla oleva pappi. Tästä vaalin olemuksesta johtuen ehdolla olevan papin ei tule markkinoida itseään tai tuoda persoonaansa esille.

Toisaalta samanaikaisesti on esitetty toisenlaisia kannanottoja. Netissä on muun muassa uskojarukous.net �sivustolla arvosteltu sitä, että ehdokkaat eivät riittävästi kerro itsestään ja näkemyksistään. Ensimmäisessä blogissani 1.8. viittasin siihen, miten tiedotuspäällikkö otti yhteyttä Kirkon tiedotuskeskuksesta ja toivoi meidän Mikkelin piispaehdokkaiden ryhtyvän kirjoittamaan verkkopäiväkirjaa. Paineet julkisuuteen ja omien mielipiteiden esittämiseen tulevat siis muualta kuin ehdokkailta.

Seurakunnan jäsenille on annettava sopivin tavoin riittävät tiedot yleistä mielenkiintoa herättävistä asioista, kuten kirkkojärjestyksessä määrätään (KJ 7:9). Lisäksi luonnollisesti valitsijat tarvitsevat tietoa valintansa perusteeksi ehdokkaista ja heidän näkemyksistään. Ongelmaksi on koettu, että varsinkaan maallikkovalitsijat eivät tunne ehdokkaita tarpeeksi hyvin. Siksi nykyisenä avointa tiedonvälitystä ja julkisuutta korostavana aikana viestinnän merkitys on korostunut. Internet on vielä vahvistanut tätä kehitystä.

Piispanvaalin ehdokkaana tuntuu siltä, että suo siellä, vetelä täällä. Yhtäältä pitäisi olla passiivinen ja toisaalta aktiivinen. Väliin jää hyvin kapea kannas, jolla yrittää taiteilla eteenpäin.

Kirkkohallituksessa työskenteli vuonna 2006 työryhmä, joka valmisti ohjeistuksen kirkkoherran- ja piispanvaalin tiedotuskäytännöistä ja hallinnollisista menettelytavoista. Ohjeiden mukaan päävastuu tiedottamisesta on vaalin järjestäjällä, piispanvaalissa siis tuomiokapitulilla. Sen lisäksi luonteva osa vaaliprosessia on ehdokkaiden tukiryhmien toiminta. Käytännössä se on merkinnyt muun muassa ehdokkaiden kotisivuja sekä heidän esittelyään ja esittäytymistään siellä.

Pidän annettuja ohjeita hyvinä, koska niissä pyritään yhdistämään piispanvaalin arvokas traditio ja nykyajan viestinnän tarpeet. Olemmeko me ehdokkaat onnistuneet omalta osaltamme kulkemaan kuivin jaloin joutumatta suohon tai putoamatta vetelään, jää muiden arvioitavaksi.

Nykyinen piispanvaalijärjestelmä on ollut voimassa tämän vuosikymmenen. Nyt alkaa olla kokemusta jo niin monesta piispanvaalista, että käytäntöjä kannattaisi arvioida. Seurakuntalaisilla, äänioikeutetuilla, tuomiokapitulilla, ehdokkailla, tiedottajilla ja toimittajilla olisi arvokkaita näkökohtia käytäntöjen kehittämiseksi.
        17.09.2008 10:15
Arvostettu arkkipiispa

Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta arkkipiispa Martti Simojoen syntymästä. Hän kuuluu niihin teologeihin, joiden ajattelusta tunnen saaneeni paljon.

Simojoki jäi eläkkeelle arkkipiispan virasta 1978 ja asui eläkepäivinään Helsingin Kruununhaassa. Itse aloitin teologian opinnot syksyllä 1977 ja asuin samassa kaupunginosassa ylioppilaskoti Konviktissa. Usein Helsingin tuomiokirkon jumalanpalveluksiin osallistuessamme näimme Martti Simojoen olevan mukana. Se tuntui meistä aloittelevista teologian ylioppilaista jotenkin juhlalliselta ja arvokkaalta.

Simojokea on luonnehdittu monella tavalla. Näin varmaan tapahtuu myös tänään hänen syntymänsä satavuotismuistoksi järjestetyssä symposiumissa Helsingissä. Itselleni on ollut esikuvallista erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin se vahva hengellinen elämä ja kristinuskon ytimeen keskittyminen, joka välittyy muun muassa hänen julkaisuistaan ja puheistaan. Kalevi Toiviainen arvioikin Simojoen hengellisen elämän vaikuttavuutta, että �sen luontevuus johtui siitä, että hän aivan ilmeisesti oli itse sitä, mitä puhui�. (Kirkon kaapin päällä, s. 220)

Toinen esikuvallinen piirre oli hengellisen ja maallisen ulottuvuuden yhteen nivominen. Se johti avoimuuteen tavallista kansaa ja koko yhteiskuntaa kohtaan sekä moniin kirkollisiin uudistuksiin, mutta myös kriittisyyteen monia sen ajan ilmiöitä kohtaan. Hän puolusti kirkkoa, mutta oli selvillä siitä, ettei kaikki arvostelu ollut aiheetonta. Siten kirkkoa oli uudistettava niin, että se voi paremmin palvella seurakuntalaisia ja kaikkia suomalaisia.

Martti Simojoki oli merkittävä vaikuttaja ja arvostettu arkkipiispa, joka joutui luotsaamaan kirkkoa läpi 1960-luvun radikalismin. Mikä voisi olla Martti Simojoen viesti kirkollemme nyt, toisella tavalla haastavassa yhteiskunnallisessa ja aatteellisessa tilanteessa? Voisiko se olla se, mistä hän puhui kolme vuosikymmentä sitten?

Simojoki  kiinnitti vuonna 1977 piispainkokouksen avauspuheessaan huomiota siihen, että kirkon ulkonaista asemaa tärkeämpi on sen sisäinen, hengellinen tila. �Olipa kysymys kirkon kannalta rauhallisesta ja suotuisesta tai levottomasta ja vastuksien täyttämästä ajasta, jos kirkko on uskollinen saamalleen tehtävälle, jos se on valmis olemaan uudistuva kirkko, jos kristillinen todistus ja palvelu toteutuvat kirkossa, jos ihmiset saavat kokea, että varsinaisesti uskonnolliset näkökohdat pääsevät määräämään kirkossa ja että he puolestaan kirkossa saavat kosketuksen hengellisen elämän todellisuuteen, sanalla sanoen, jos kirkko toteuttaa uskonnollista funktiotaan, silloin kyllä kirkko kestää rajuilmankin ravistelut.�
        13.09.2008 20:18
Avoin keskustelu

Mikkelissä käydessäni sain käsiini Olli Vahteriston mielipidekirjoituksen �Sananvapaus voisi lähentää kirkkoa� (Länsi-Savo 5.9.2008). Kirjoituksessaan Vahteristo arvioi, että kirkon suhtautuminen julkiseen keskusteluun on samantapaista kuin sananvapaus entisessä Neuvostoliitossa: ne tietävät, joiden tuleekin tietää. Muiden asia on uskoa, eikä tehdä turhia kysymyksiä. Vahteristo kaipasi vapaata, syventävää keskustelua uskonnosta ja myös kirkon opillisista kysymyksistä ja tulkinnoista.

Olen Vahteriston kanssa samaa mieltä siinä, että uskontokeskustelua saisi olla enemmän kuin nykyisin. Erityisesti toivon, että myös kirkon työntekijät osallistuisivat aiempaa aktiivisemmin julkisuudessa käytävään keskusteluun. Heillä on oman koulutuksensa ja kokemuksensa pohjalta annettavaa vuoropuheluun.

Kirkossa avoimen, julkisen ja vuorovaikutukseen tähtäävän keskustelun tulisi olla tunnusmerkki. Vain avoimen keskustelun salliva ja hyväksyvä kirkko voi olla vahva kirkko. Avoimuuden rinnalle on kuitenkin nostettava myös muita keskustelun periaatteita. Näitä ovat totuus sekä lähimmäisen kunnioittaminen ja suojeleminen. Valitettavasti niin kirkon sisällä tapahtuvaa keskustelua tai ylipäänsä julkista keskustelua seuratessa näyttää siltä, että nämä jälkimmäiset periaatteet usein unohtuvat.

�Olet kanssani eri mieltä, siispä minulla on sinulta jotakin oppimista.� Tämä vanha viisaus ohjaa arvostamaan ja kunnioittamaan toisella tavalla ajattelevaa. Liekö monesti ongelmana se, että oma vakaumuksemme ja identiteettimme on sen verran heikko, että emme kykene aidosti kuuntelemaan toista?

Arkkipiispa Jukka Paarma käsitteli pari vuotta sitten kirkolliskokouksen avauspuheessa kirkollista keskustelukulttuuria. Hänen ajatuksiinsa yhdyn mielihyvin: �Avoin ja rehti keskustelu on kansankirkon vahvuus. Se toteutuu, kun keskustelua ohjaavat intohimoinen halu oikeuteen ja totuuteen ja sinnikäs rakkauden vaatimus toisen kunnioittamiseen ja lähimmäisen suojelemiseen.�
        12.09.2008 18:57
Läsnäolon kirkko

Viime päivien uutiset metsäteollisuuden tehtaiden sulkemisista, irtisanomisista ja työpaikkojen vähentämisestä ovat aiheuttaneet Kajaanissa, Imatralla ja Valkeakoskella kriisitunnelman. Sadat irtisanottavat eivät ole vain numeroita, säästökohteita tai tuotannon kuluerä. He ovat ihmisiä, joiden elämästä, työstä ja toimeentulosta on kysymys. Siksi tilanne irtisanomispaikkakunnilla on vakava. Imatran entisenä pappina ja yhä useita Tainionkosken ja Kaukopään tehtaiden työntekijöitä tai heidän lähipiiriään tuntevana tilanne on koskettanut aiempaa syvemmin. Miten heidän käy? Entä mitä tapahtuu koko paikkakunnalle?

Yhdestä asiasta olen iloinnut ikävistä uutisista huolimatta. Seurakunnat ovat reagoineet nopeasti tilanteeseen, kun tieto työpaikkojen vähentämisestä tuli julkisuuteen. Esimerkiksi Imatralla organisoitiin seurakunnan tuki tehtaiden työntekijöille muutamassa tunnissa ja seurakunnan avusta tiedotettiin selkeästi. Samoin tapahtui Kajaanissa, jossa vajaan tunnin kuluttua kaksi seurakunnan pappia oli muiden tuenantajien mukana lakkautettavalla paperitehtaalla.

Nopea reagointi paikkakunnan tai työyhteisöjen kriisitilanteisiin edellyttää, että yhteydet ovat jo valmiina. Siksi �hyvän sään aikana� kannattaa jo luoda seurakunnan kontaktiverkko mahdollisimman laajalle paikkakunnan eri toimijoihin: liikelaitoksiin ja yrityksiin, yrittäjä- ja työntekijäjärjestöihin, työvoimaviranomaisiin, kuntaan, TE-keskukseen, työterveyshuoltoon, työsuojeluun. Yhteyksien ja luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa ja aktiivisuutta. Kun se on syntynyt, kriisitilanteessa kanavat ovat valmiina ja yhteistoimin voidaan auttaa ihmisiä.

Viime keväänä yhteiskunnallisen työn työntekijät toivoivat, että seurakuntia rohkaistaisiin varautumaan olemaan työyhteisöjen tukena erityisesti irtisanomis- ja lomautustilanteissa, mutta myös muissa kriiseissä. Sitä varten Kirkkohallituksesta lähetettiinkin yleiskirje seurakuntiin. Viime päivien tilanteet ovat osoittaneet, että yhteiskunnallisen työn työntekijät olivat jälleen tiukasti kiinni tässä ajassa ja osasivat ennakoida tulevaa.

Kirkkomme on korostanut strategiassaan olevansa �läsnäolon kirkko�. Erityisesti tämä konkretisoituu yksilön ja yhteisön kriiseissä. Silloin kaivataan toisen ihmisen läsnäoloa, kuuntelemista, usein myös konkreettista apua ja tukea. Silloin on seurakunnan toiminnan aika.
        08.09.2008 21:19
Poikatyön veteraanit

Poikien Keskuksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja, opetusneuvos Pentti Tapio, �Iso-Parta�, täytti tänään 90 vuotta. Varhaisimmat mielikuvat minulla on hänestä Joka Poika �lehdestä ja Partaharjun suurleireiltä. Mieleeni on jäänyt erityisesti suurleirin viimeisen illan valaistu risti Salvosjärven rannalla ja Pentti Tapion lausuma Herran siunaus pimenevällä rannalla.

Myöhemmin tutustuin Penttiin paremmin Suomen Poikien ja Tyttöjen Keskus - PTK:n hallituksen puheenjohtajana ja poikatyön historiaa tutkiessani. Senja ja Pentti olivat pitkään kesäasukkaina Heinolassa ja uskollisina kirkkovieraina he tulivat tutuiksi. Penttiä tapasin kesäisin myös usein Heinolan rotaryklubin kokouksissa.

Tänään on ollut myös toisen poikatyön veteraanin juhlapäivä, kun Poikien Keskuksen ja sittemmin PTK:n järjestösihteerinä toiminut Heikki �Hikku� Alanen vietti eläkkeellelähtöjuhliaan Partaharjulla. Myös Hikun muistan suurleireiltä ja paremmin tutustuimme, kun seurakuntapappina osallistuin Heinolan maaseurakunnan varhaisnuorten kanssa Partaharjun leireille.

Hikku on ollut �henkeen ja vereen� Partaharjun ja Jiipeen (entinen Joka Poika) puolesta työtä tekevä. Yhteytemme Hikun kanssa syventyi vuosien mittaan ystävyydeksi.

Kirkkomme on kasvattava kirkko. Sen vahvuutena ovat hyvin resurssoitu lapsityö ja erityisesti viime vuosina voimakkaasti kehitetty rippikoulutyö. Tämä kaikki on arvokasta ja tärkeää. Varhaisnuorisotyö on valitettavasti jäänyt liiaksi katveeseen, vaikka varhaisnuorisotyön kehittämishanke (Kiva-hanke) onkin viime vuosina yrittänyt pitää ääntä poikien ja tyttöjen puolesta, kuten myös PTK parhaansa mukaan.

Ikävuodet ennen murrosikää ovat ratkaisevan tärkeitä. Silloin määritellään tytön ja pojan tulevaisuuden suuntaviivat. Lapsen käsitys itsestään luo pohjan hänen minäkuvalleen ja itsetunnolleen. Seksuaalisuudessa lapsi elää välikautta lapsuuden ja sukukypsyyden välillä. Hänen elämäntapansa ja asenteensa vakiintuvat. Myös käsitys oikeasta ja väärästä sekä moraalin taju kypsyvät uuteen vaiheeseen. Ajattelussa ja tiedollisessa kehityksessä lapsi siirtyy konkreettisesta abstraktiin käsittämiseen. Tämän myötä hänen uskonnollisessa kehityksessään avautuu uusi vaihe. Silloin on vielä mahdollisuus vaikuttaa kasvavan tytön ja pojan elämänarvoihin ja �tapoihin. Keskilapsuudessa valitaan suunta, jota murrosiässä toteutetaan. Siksi kirkon pitää olla läsnä tytön ja pojan elämässä.

�Milloin työ herkiitte juoksemasta nuihen poikien perässä ja ruppeette oikeeks papiks?� kysyi savolaismummo Pentti Tapiolta. Onneksi Pentti ei herennyt, vaan oli uskollinen kutsumukselleen poikien pappina, kuten myös Hikku on ollut omalle tehtävälleen tyttöjen ja poikien asialla. Tällaisia Penttejä ja Hikkuja kirkkomme tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa. Muuten toteutuu vanhan poikatyön veteraanin sana: �Jos kirkko unohtaa pojat, mieheksi kasvettuaan he kaatavat kirkon.�
        04.09.2008 21:19
Partio ja uskonto

Tästä päivästä tuli partiopäivä, kun Rautvuoren Vartijoiden lippukunnanjohtaja Heli Laakso poikkesi meille iltakahville. Sain Heliltä hyvän katsauksen lippukuntani kuulumisiin, kun kovin vähän itse ehdin osallistua toimintaan. Päivällä luin netistä tuoreimman Partionjohtaja-lehden. Siinä oli juttu muun muassa partion peruskirjauudistuksesta ja erityisesti sen herättämästä uskontoa koskevasta keskustelusta.

Peruskirja on nimensä mukaisesti partion perusteita linjaava dokumentti. Nykyinen peruskirja on 1970-luvulta, jolloin silloiset tyttö- ja poikapartiojärjestöt yhtyivät Suomen Partiolaisiksi (SP). Nyt reilun kolmen vuosikymmenen jälkeen on tarkoitus uusia peruskirja. Monivaiheisen valmistelun jälkeen uudesta peruskirjasta päätetään SP:n jäsenkokouksessa marraskuussa.

Mikä on partion suhde uskontoon ja kirkkoihin? Vieläkö niistä tulisi mainita jotain nykyisen peruskirjan tapaan? Vai onko aika kulkenut jo uskonnon ohi partiossa ja Jumala joutaa heittää takaviistoon historian romukoppaan?

Partiolaisena ja arkkiseppona* olen osallistunut uudesta peruskirjasta käytävään keskusteluun ja painottanut seuraavia seikkoja:
- uskonto kuuluu partioon ja sen tulee näkyä SP:n perusdokumenteissa ja käytännöissä sekä toiminnassa.
- uskonto on paitsi henkilökohtaista, aina myös yhteisöllistä ja siten kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen suhde SP:n kanssa on tärkeä.
- partio on lähtökohdiltaan kristillisestä taustasta syntynyt ja kasvanut liike ja siten tätä  taustaa ei pidä piilottaa. Se merkitsee samalla partioliikkeen itseymmärryksen kannalta kristillistä ihmiskäsitystä ja jumalakäsitystä, avarasti ekumeenisesti tulkiten.
- Suomen uskonnollinen kenttä kansankirkkoineen on otettava todesta ja sen tulee näkyä asiakirjoista toimintaan. Samalla on luonnollisesti otettava nykyisen positiivisen uskonnonvapausajattelun hengessä huomioon myös toisin uskovat heidän vakaumustaan kunnioittaen.
- lippukuntien taustayhteisöjen sitoutuminen kirkko- tai uskontokuntaan on otettava todesta. Mikäli taustayhteisöä ei ole tai taustayhteisönä ei ole uskonnollinen yhteisö, on jäsenten uskonnollista kehitystä tuettava sen mukaan, mihin yhteisöön he kuuluvat. Jos he eivät kuulu mihinkään yhteisöön, on partiolaisilta (alaikäisen kohdalla hänen huoltajaltaan) tiedusteltava, minkä uskonnollisen yhdyskunnan mukaista uskontokasvatusta he toivovat.


*Seurakuntien partiotyöntekijöitä kutsutaan sepoiksi. Viime vuonna vietettiin partioliikkeen 100-vuotisjuhlavuotta. Sen kunniaksi minulle ja kaikille piispoille luovutettiin violetit partiohuivit ja näin minusta tuli arkkiseppo. Mikäpä sen paremmin sopisi Sepolle!
        02.09.2008 21:04
Kappalaisen tehtävä

�Kappalaisen työnä on joka vuosi rukoilla tilaisuuteen hyvää säätä.� Näin totesi Leevi Lyytikäinen 1.9. Itä-Häme �lehdessä, joka uutisoi Heinolan kirkonkylän lähetyslounaasta. Miehet valmistivat kirkkoherranpappilan pihalla 400 hengelle rosvopaistia ja loimulohta, Heinolan kirkonkylän ja Myllykylän martat huolehtivat muun ruoan laitosta.

Heinolan maaseurakunnan kappalaisena ollessani sain monena vuotena rukoilla hyvää säätä lähetyslounaalle. Tosin eivät tehtävät siihen jääneet, kun miesten porukalla yhdessä valmistettiin rosvopaistia ja loimulohta. Lauantaiaamuna hommat alkoivat ja kestivät aina sunnuntain iltapäivään. Mutta mukavaa oli istua syyskuun tummassa yössä tulta pitäen, pakkikahvia keitellen ja tarinoita iskien. Itse asiassa olin osallinen siihen, että rosvopaisti- ja loimulohilounas lähetyksen hyväksi syntyi. Kaikki lähti isien ja poikien reissuista, joita järjestimme usean vuoden ajan. Kun kehua retostelimme seurakunnan emännille herkkuruoistamme, niin pian heiltä tuli pyyntö valmistaa rosvopaistia ja loimulohta lähetyslounaalle. Siitä perinne kymmenkunta vuotta sitten alkoi.

Heinolan seurakunnan lähetyslounastraditio on erinomainen esimerkki seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Vastuunkantajia kyllä löytyy, jos heille on tarjolla mielekkäitä tehtäviä ja seurakuntalaisia osataan oikealla tavalla rohkaista mukaan. Rosvopaistin valmistukseenkin tarvittiin kaikenlaista osaamista kuopan kaivuusta ja halon hakkuusta aina lihanleikkaamiseen ja tarjoiluun saakka. Kappalainenkin sai keskittyä rukoukseen, jos ei muuta osannut tai muuhun ehtinyt.

Seurakuntalaisen olisikin rohkaistuttava näkemään luontevasti oma elämänsä osana kirkon elämää. Hänen ensisijainen paikkansa on tavallisen elämän keskellä kotona, työssä, harrastuksissa, yhteiskunnassa. Samalla on kuitenkin hyvä kantaa vastuuta seurakunnasta kunkin lahjojen, taipumusten ja mahdollisuuksien mukaan. Tässä on kirkossamme vielä paljon kehitettävää.

Vain maallikkojen aktiivisuuden varassa kirkon elämä voi uudistua. Kastetuissa kirkon jäsenissä on kirkkomme työn voimavara. Siksi maallikkouden löytäminen ja vapaaehtoistyön arvostaminen on kirkkomme tulevaisuuden elinehto.

�Talkoissa on ollut todella hyvä fiilis porukan kesken. Tämä on semmoinen asia, mikä löytyy meiltä kaikilta selkäytimestä.� Näin Leevi Lyytikäinen kertoi lehtijutussa. Ensimmäisellä kertaa homma ei ollut selkäytimessä. Muistan olleeni tuolloin saarnavuorossa ja kun saarnatuolista katselin kirkossa olevaa väkimäärää, ajattelin, että mitähän tehdään, jos meidän amatöörien rosvopaisti on joko aivan raakaa tai palanut kokonaan karrelle. Mistähän saisi äkkiä hernekeittoa vai pitäisikö luikkia tiehensä? Mutta pelko oli turha, ruoka oli hyvää ja sitä riitti kaikille. Niin uskon nytkin tapahtuneen, vaikka itse en päässytkään mukaan.

Kiitos teille, vastuunkantajat, jälleen vaivannäöstänne!

        29.08.2008 19:40
Pirstoutuva uskonnollisuus

FT, tutkija Kimmo Ketolan uunituore tutkimus Uskonnot Suomessa (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102) on mielenkiintoista luettavaa. Siinä esitellään tai listataan lähes kolmesataa maassamme vaikuttavaa erilaista uskonnollista yhteisöä tai organisaatiota. Edellisen kerran tällainen käsikirja ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten, kun silloinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino julkaisi kirjan Mihin Suomi tänään uskoo.

Ketolan kirja osoittaa suomalaisen uskonnollisuuden pirstoutuneen, vaikka yhä olemme uskonnollisesti harvinaisen yhtenäinen maa. Uskonnollinen tarjonta ja yhteisöjen lukumäärä on kasvanut huikeasti muutamassa vuosikymmenessä. Esimerkiksi rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien määrä on kahdessa vuosikymmenessä kaksinkertaistunut. Samanaikaisesti kristillistaustaisten yhteisöjen osuus uskonnollisesta tarjonnasta on laskenut merkittävästi.

Ketola päättää tutkimuksensa esittämällä, että nykyisten kehitystrendien perusteella uskonnollinen monimuotoistuminen tulee jatkumaan pitkälle tulevaisuuteen. �Uskonnollisen moninaisuuden vaikutukset suomalaiseen elämään ovat kuitenkin vasta alussa. Jatkuvasti lisääntyvä uskonnollinen moninaisuus on luultavasti yksi tulevaisuuden suuria teologisia ja yhteiskunnallisia haasteita.� (s 353)

Millainen haaste uskonnollisen kentän ja tarjonnan moninaistuminen on Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle?

Näen kirkolla olevan kolme eri vaihtoehtoa. Ensimmäisessä kirkko yrittää vastata haasteeseen sopeutumalla tilanteeseen ja pyrkimällä olemaan hengellinen supermarket: tarjolla on  kaikille kaikkea, markkinamekanismien ja kysynnän mukaan. Sitä saa, mitä enemmistö haluaa. Silloin on vaarana, että kirkko irtautuu alkuperästään ja menettää identiteettinsä. Siitä tulee vain yksi väritön ja mauton lisä ominaispiirteettömien uskontojen ja hyvää tekevien kansalaisjärjestöjen joukkoon.

Toisessa vaihtoehdossa kirkko sulkeutuu kuoreensa ja pakenee elämään hurskauden seinien taakse. Se käpertyy itseensä, kääntyy sisäänpäin ja tyytyy hoitamaan omia asioitaan ja pieniä sisäpiirejä. Silloin on vaarana, että kirkko kutistuu alakulttuuriksi, sellaiseksi saarekkeeksi, josta kukaan ei lähde ja jonne kukaan ei tule. Siitä tulee harmiton perinneliike, jonka museoissa � kirkkorakennuksissa � on mukava silloin tällöin piipahtaa ja ihmetellä vanhoja rituaaleja.

Kolmas vaihtoehto merkitsee sitä, että pluralismista ja uskontojen kasvavasta tarjonnasta tulee kehottaja, joka saa kirkon suuntautumaan kohti uskon ydintä: itseään Jeesusta Kristusta. Silloin se joutuu kysymään perustaansa ja olemustaan. Silloin kirkko avautuu maailmalle selkeästi tehtävästään ja identiteetistään tietoisena yhteisönä. Se ymmärtää olevansa Kristuksen kirkko, Hänen asiallaan, jotta usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen voisivat kasvaa ja syventyä maassamme.
Sivut:
< 1 2 3 4 >