26.08.2008 21:56
Asiakaslähtöisyys ja palveluhenkisyys

Käytin autoni tänään katsastuksessa, nyt se meni hyväksytysti läpi. Harmitti, kun pari viikkoa sitten pakoputken ongelmien vuoksi katsastus jouduttiin keskeyttämään. Moottorissa oli kierroksia 5000 ja päästöt näyttivät tasan nollaa. Valitettavasti auto ei ollut noin ympäristöystävällinen, vaan pakoputki poikki sellaisesta kohtaa, etten ollut sitä huomannut. Nyt pakoputkessa on yksi �pönttö� uusittu ja korjauksen jälkeen päästömittaukset olivat kohdallaan. Katsastus on hoidettu vuodeksi eteenpäin.

Muistan vielä hyvin sen ajan, kun katsastukseen sai ajaa sydän syrjällään. Osin varmasti oma kokemattomuuteni vaikutti tuntemuksiini, mutta varmasti yhtä paljon myös katsastusaseman ilmapiiri ja asennoituminen. Se ei omien kokemukseni mukaan ollut kaikkein asiakaslähtöisintä ja palvelualtteinta.

Nyt muutos myönteiseen suuntaan on jo vuosien ajan ollut selvästi havaittavissa, alkaen aina ajanvarauksesta ja drive in �mahdollisuuksista uusiin katsastusten yö �ideoihin. Myös suhtautuminen katsastukseen tuleviin on toisenlainen kuin ennen. Aiemmin tunsi olevansa jo lähtökohtaisesti epäiltyjen listoilla ja uudenkin auton kanssa sai pelätä, mitä vikaa siitä löytyy. Nyt asennoituminen on kaikkea muuta kuin karun virkamiesmäinen; ystävällistä keskustelua ja suorastaan rupattelua katsastuksen aikana.

Erityisesti panin merkille tilanteen, kun katsastukseni jouduttiin ensimmäisellä kerralla hylkäämään. Asia keljutti minua, mutta katsastusmiehen ote asiaan oli reilu ja käyttäytyminen hyvin ystävällistä. Asiakkaan kannalta hankala tilanne hoidettiin tyylikkäästi.

Asiakas on kirkon työssä ongelmallinen termi. Seurakuntalainen on enemmän kuin asiakas. Mutta tästä huolimatta emme pääse siitä, että myös kirkon työltä ja työntekijöiltä odotetaan asiakaslähtöisyyttä ja palveluhenkisyyttä. Olen kohdannut paljon työntekijöitä, jotka hoitavat tällä tavoin virkaansa. Mutta erityisesti nykyisessä tehtävässäni Kirkkohallituksessa minulle kantautuu palautetta myös aivan päinvastaisesta toiminnasta. Joiltakin työntekijöiltä alkeellisimmatkin taidot ovat hukassa.

Kauppatieteiden tohtori, dosentti Pirjo Vuokko laati jo yli kymmenen vuotta sitten tutkimuksen kirkon asiakaslähtöisyydestä (Asiakaslähtöisyys kirkossa. Mitä se on ja onko sitä? Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A 68. 1996). Monessa seurakunnassa on paljon tapahtunut sen jälkeen. Silti paljon on vielä tehtävää. Autokatsastuksessa tapahtuneet muutokset ovat rohkaiseva esimerkki. Muutos on mahdollinen!

Kirkkohallituksessa on käynnissä Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan, Olarin seurakunnan ja Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan kanssa Seurakuntalainen kumppanina �hanke. Sillä pyritään löytämään keinoja siihen, että kirkon työntekijöinä osaisimme pitää esillä �kirkon tuotetta� sisällöstä tinkimättä, mutta asiakaslähtöisellä ja palvelualttiilla tavalla.
        24.08.2008 19:12
Läsnäoloa ja kohtaamista

Olin tänään Heinolan seurakunnan kappalaisen, rovasti Anja Mastosalon lähtöjuhlassa. Anja siirtyy eläkkeelle syyskuun alusta palveltuaan lehtorina ja pappina Heinolassa 26 vuotta. Sekä kirkko että seurakuntakeskuksen sali olivat tupaten täynnä seurakuntalaisia, jotka tulivat saattelemaan pappiaan uuteen elämänvaiheeseen. Myös useat yhteisöt ja järjestöt halusivat muistaa aktiivista toimijaa.

Anja Mastosaloon kiteytyy seurakuntapapin kaksi hyvää ominaisuutta, jotka kietoutuvat toisiinsa. Ensinnäkin seurakuntatyö on ytimeltään ihmisen henkilökohtaista kohtaamista. Se on läsnäoloa ihmisten arjessa ja juhlassa, elämistä heidän kanssaan iloissa ja suruissa. Lähtöjuhlassa välittyi kokemus papista, joka tunsi seurakuntalaisensa ja jonka seurakuntalaiset tunsivat.

�Vuorovaikutus henkilökohtaisella tasolla on kirkon elämän perusta�, todetaan Läsnäolon kirkko �strategiassa. Tämä meidän on kirkossamme jatkuvasti muistettava. On niin helppo linnoittautua toimistoihin ja kokoushuoneisiin sekä askaroida papereiden ja sähköpostien kanssa � ja samalla unohtaa, mitä varten kirkko työntekijöineen on olemassa. Antti Alhonsaarella on tästä osuva kuvaus: Pastori X on lahjakas ja pystyvä kirkon palvelija, hänet tunnetaan ammattipiireissä, hän tuntee teologit, muut papit, tuomiokapitulin jäsenet ja piispat, ja nämä tuntevat hänet. Niinpä hän ylenee kirkon palveluksessa ja siirtyy aikanaan eläkkeelle arvossapidettynä seurakunnan paimenena. Vasta tuomiopäivänä paljastuu totuus: Pastori ei ollut koskaan tuntenut yhtään seurakuntansa jäsentä eikä kukaan seurakunnassa tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan keskustellut muista kuin ammattiasioista. Almanakka oli kyllä täynnä: tapaamisia virkatovereitten kanssa. Saarnoissa oli kyllä asiaa: se oli saatu kirjoista. (Antti Alhonsaari, Kansaton kansankirkko 1994, sivu 39).

Toiseksi kohtaaminen ja läsnäolo edellyttää luottamusta, joka ei synny hetkessä. Siksi seurakuntatyötä ei voi tehdä keikkahommina tai käkikellon tavoin piipahtaa kukkumassa silloin tällöin. Anja Mastosalo palveli samaa seurakuntaa pitkään. Se tuo papin työhön ja ihmisen kohtaamiseen aivan toisenlaisen syvyysulottuvuuden kuin sellaisessa asennoitumisessa, jossa viivytään vain vuosi tai kaksi samassa tehtävässä. Kiitollisuus tästä sitoutumisesta välittyi lähtöjuhlassakin.

Muistan piispa Kalevi Toiviaisen sanoneen pappisvihkimykseni yhteydessä, että seurakuntapappi on parhaimmillaan oltuaan samassa seurakunnassa kymmenen vuotta. En käsittänyt asiaa ennen kuin olin itse ollut Heinolan maaseurakunnassa suunnilleen tuon ajan. Silloin huomasin viranhoitoon avautuvan uudenlaisen syvyyden. Olin tullut ihmisille tutuksi ja ehtinyt tavata heitä kirkollisissa toimituksissa sekä muissa tilaisuuksissa ja arkielämän keskellä monta kertaa. Se teki samalla työstä aiempaa vaativampaa, mutta myös entistä antoisampaa. Tällaiseen pitkäjänteiseen tapaan tehdä työtä toivoisin olevan mahdollisuuden yhä useammalla.

Kirkon työssä olemme seurakuntalaisia varten. Pappien ja muiden kirkon työtekijöiden pitää mennä sinne, missä ihmiset ovat. Kun luottamus on syntynyt, läsnäolossa ja kohtaamisessa tapahtuu ihmeitä. Siinä on seurakuntatyön rikkaus.
        23.08.2008 14:08
Huumoria ja uusia symboleita

Puhdasta energiaa. Usko käyttövoimana. Kestävän kehityksen vuoksi. Uusiutuvaa ja ilmaista. Energianeuvontaa kaikissa seurakunnissa.

Edellä oleva teksti on Tukholman hiippakunnan viestintäkampanjasta. Moderni, monivärinen energiavirta näkyy iskevän tekstin kera joukkoliikennevälineissä. Usko on puhdasta energiaa. Toinen teema nostaa esille rukouksen. Rukous on langaton yhteys.

Toiminnallisen osaston elokokouksessa Tukholmassa meille esitelty kampanja yllätti tuoreudeltaan. Valitettavasti monet vanhat kristilliset kielikuvat ja symbolit ovat joko niin kivettyneitä, etteivät ne kosketa tämän ajan ihmistä tai kantavat mukanaan sellaista vuosisatojen väärintulkinnan ja �käytön taakkaa, että ne on helppo torjua ja ohittaa. Siksi koko ajan tarvitaan kristillisen uskon maastouttamista tähän aikaan, sen käyttämiin kuviin ja kieleen. Kyse on kontekstuaalisuudesta.

Jeesuksen toiminta oli kontekstuaalista. Hän eli ihmisten keskellä ja otti käyttämänsä esimerkit arkielämän keskeltä: kylväminen, sadon korjaaminen, ikeen kantaminen, leilien täyttäminen, kankaan kutistaminen. Myöhemmin myös uskon symbolit löytyivät tutusta elinpiiristä. Liekki, laiva, kala, risti, sydän, ankkuri jne.

Maailman muuttuessa osa maatalousyhteiskunnasta peräisin olevista kielikuvista ja symboleista on muuttunut vaikeatajuisiksi. Meidän aikamme tehtävä on etsiä uusia, tuoreita ja puhuttelevia symboleja. Toisaalta vanhoja vertauskuvia ei pidä antaa vain muiden käyttöön, vaan etsiä niille myönteistä sisältöä. Mediassa ja mainonnassa mielellään käytetään stereotyyppisiä kuvia uskosta ja kirkosta. Voisiko ne kääntää vaikkapa hyvällä maulla tehdyn huumorin keinoin kirkon vahvuuksiksi?

Muutama vuosi sitten kestopuuta mainostettiin kolmella ristillä, joista vain keskimmäinen oli vielä pystyssä. Neste Oilin mainoksessa oli puolestaan ylhäällä teksti �Heihin voit luottaa� ja alla kuvattu bernhardilaiskoira, lääkäri, poliisi, pappi ja Neste Oilin myyntiedustaja.

Viime kesänä osallistuin Saksan evankelisiin kirkkopäiviin Kölnissä. Mieleeni jäivät maailmanlaajan logistiikkayrityksen DHL:n mainokset. Tekstinä mainoksen kummassakin versiossa oli lainaus Galatalaiskirjeestä: �Kantakaa toistenne kuormia� (Gal. 6:2a). Sen jälkeen seurasi joko teksti �Okey, wohin?� tai �Yes, we do it.�

Usko ei ole ryppyotsaista. Tarvitsemme nykyistä enemmän huumoria viestintäämme, uusia kielikuvia ja symboleita, jotta ikivanha, muuttumaton evankeliumi tulisi vastaanotetuksi myös meidän aikanamme.
        20.08.2008 14:27
Meren tuolla puolen

Palasin tänään Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston vuotuisesta elokokouksesta, joka suuntautui tänä vuonna Tukholmaan. Siellä meille kertoi Ruotsin kirkon nykytilanteesta Tukholman vt. hiippakuntajohtaja (vastaa meillä lähinnä hiippakuntadekaania) Inga-Lena Arvidsson. Alustus avasi mielenkiintoisia näkymiä sisarkirkkomme elämään.

Muutamat tunnusluvut pysäyttivät. Tukholman hiippakunnassa kirkkoon kuuluu 63,9 prosenttia väestöstä, lapsista kastetaan 49,6 prosenttia, konfirmoidaan 30,0 prosenttia ikäluokasta ja vihitään kirkollisesti 38,5 prosenttia avioliiton solmineista. Hiippakunnassa on useita seurakuntia, joissa jäseninä on alle 30 prosenttia väestöstä.

Kun Arvidsson pohti kirkkonsa murrosta, hänen ensinnä esille ottamansa asia liittyi kirkon identiteettiin. Minusta siihen kiteytyi keskeisin kirkon tulevaisuuden haaste niin Ruotsissa kuin meillä Suomessakin.

Hahmotellessaan kristillisen kirkon tulevaisuutta pluralistisessa maailmassa ruotsalainen teologi Gösta Wrede on korostanut, että kirkko jäsenineen todistaa Herrastaan. Se edellyttää vahvaa tietoisuutta siitä, mikä on keskeisintä kristinuskossa, ja vahvaa sosiaalista vastuuta, mikä on tämän uskon seurausta. Siis kyse on selkeästä identiteetistä, tajusta, mikä kirkko on.

Meillä Suomessa Risto Ahonen on muistuttanut, että missä uskon sisältö on ohentunut, seurauksena on aina ollut kirkon toiminnan mielekkyyden etsiminen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa, kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Tällöin sen sanottavalta puuttuu kuitenkin uskottavuus, koska silloin kysytään, miksi kirkko on olemassa. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän? Näin käy, jos kirkolta katoaa identiteetti kirkkona.

Matkalla lauloimme muun muassa Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan virsiä. Virren 25 toisessa säkeistössä ovat sanat: �Meren tuolta puolen vastausta ei löydy.� Ruotsin kirkon murrosta ajatellessani sanat tuntuivat osuvilta. Mutta vielä osuvammalta kuulosti virren säkeistön jatko: �Sanassani meille puhut tänäänkin.� Jumalan sanassa on kirkkojemme tulevaisuus. Jumalan sanan perustalle rakennettu kirkko kestää, sillä sieltä nousee kirkon identiteetti ja syvin olemus.
        17.08.2008 18:26
Uskonnottomat Suomessa

Helsingin Sanomat uutisoi tänään raflaavasti, että �Päiväkodissa voidaan tyrkyttää uskontoa�. Uutinen oli varsin pinnallinen, ja siitä olisi kommentoitavaa muun muassa perusoikeuksien, uskonnonvapauden ja varhaiskasvatuksen näkökulmista. Tartun tässä vain yhteen yksityiskohtaan, joka tuntuu toistuvan varsin usein.

Uutisessa mainittiin, että Vapaa-ajattelijain liitto ry:n toiminnanjohtajan mukaan uskonnottomia on Suomessa 800 000. Pitääkö tämä luku paikkansa?

Uskontoa ja uskonnottomuutta on tunnetusti vaikea määritellä. Yhtenä lähtökohtana voidaan pitää jäsenyyttä uskonnollisessa yhdyskunnassa. Tämän mukaan rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuului vuoden 2007 lopussa suomalaisista 4 459 761 henkilöä ja kunnan väestörekisteriin 840 723 henkilöä. Väestörekisteriin kuuluvista pitää vähentää rekisteröimättömiin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat, kuten valtaosa helluntaiseurakuntien ja islamilaisten yhdyskuntien jäsenistä. Tämä merkitsee arviolta noin 150 000 henkilöä. Siten kaikkien uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olevia on noin 700 000  henkilöä. Mutta ovatko he uskonnottomia?

World Values �tutkimuksissa on kartoitettu vuodesta 1981 lähtien vastaajien uskonnollisuutta. Viimeksi tutkimus on tehty vuonna 2005, jolloin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomista peräti 40 prosenttia piti itseään uskonnollisena. Tätä tutkimustulosta tukee Kati Niemelän kirkosta eronneita koskevan tutkimuksen (Vieraantunut vai pettynyt? 2006) havainto, että kirkosta eronneista noin joka kymmenes oli uskonnollisesti erittäin aktiivinen.

Edellä mainitun tutkimuksen mukaan uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomista noin puolet piti uskonnollisia toimituksia syntymän, avioliiton solmimisen ja kuoleman yhteydessä tärkeinä. Esimerkiksi hautauksista 96 prosenttia toimitetaankin luterilaisen hautaan siunaamisen mukaisesti. Lisäksi tulevat muut kristilliset ja uskonnolliset hautajaiset, joten vain hyvin pieni osa vainajista haudataan ilman uskonnollista toimitusta.

Summa summarum: Suomessa on 840 000 rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumatonta. Heistä noin 700 000 ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Se ei merkitse sitä, että maassamme olisi yhtä monta uskonnotonta. Uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyys ei siis sinänsä tarkoita, että ihminen pitäisi itseään uskonnollisena tai ei-uskonnollisena. Kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien jäseninä on monenlaista väkeä yhtä hyvin kuin näiden yhdyskuntien ulkopuolellakin. Mutta uskonnottomia on Suomessa paljon vähemmän kuin Vapaa-ajattelijoiden liitto esittää.
        16.08.2008 17:34
Turhan monimutkaista?

Työpaikallani vaihdettiin kerralla kaikki matkapuhelimet uusiksi, kun entisten elinkaari oli jo lopussa. Sinänsä merkillistä on se, että nykyisin tekniset laitteet pitää uusia muutaman vuoden välein. Kestävä kehitys ja ympäristönäkökohdat eivät paljon paina. Meidän perheessämme on reilussa kahdessa vuosikymmenessä ollut kolme pesukonetta. Ensimmäinen kesti pisimpään, vaikka se pyöritti pyykkiä lähes päivittäin neljän lapsen perheessä. Uusin on kolme vuotta vanha ja sitä on pitänyt korjauttaa jo kaksi kertaa � onneksi sentään on voinut korjata.

Mutta takaisin matkapuhelimiin. Minäkin sain uuden puhelimen, jota varten piti käydä kahden tunnin koulutus. Se oli sinänsä tarpeen, vaikka suuri osa ajasta menikin siihen, että yhteydet eivät toimineet ja emme saaneet puhelimen asetuksia asennettua siten kuin oli ollut tarkoitus. Saimme mukaamme ohjemonisteen ja ohjekirjan, mutta silti puolenkymmentä ensimmäistä puhelua jäivät vastaamatta, kun vanhasta tottumuksesta painoin väärää näppäintä. Huutelin haloota puhelimeen, mutta mitään ei kuulunut. Nyt jo osaan soittaa ja vastata sekä lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä ja sähköposteja. Ohjekirjaa olen lukenut, mutta vaikka teksti on suomea, en tahdo sitä ymmärtää, kun käytetyt termit ovat niin outoja. On etämääritystä, SIP-asetuksia, EAP-osasovelluksia, pikayhteyskanavaa, zip-tiedostojen hallintaa, lokiasetuksia �

Joskus huomaan miettiväni, helpottaako kaikki uusi tekniikka elämäämme vai vaikeuttaako se sitä? Totta kai uusi teknologia on tuonut paljon hyvää, esimerkiksi elintarviketuotantoon, terveydenhoitoon ja viestintään. Mutta huomaan itsessäni, että en aina jaksaisi opetella yhtenään uutta. Sitä paitsi se vie tolkuttomasti aikaa. Digiboksi tuntuu olleen minulle yksi rajapyykki, vieläkin sen käytössä on ongelmia ja sen käytön opettelu tympii. Mielekkäämpää tekemistä kun olisi vaikka kuinka paljon kuin näperrellä monen kaukosäätimen kanssa. Arkielämästä on tullut turhan monimutkaista.

Onkohan meille käynyt niin, että kaiken teknistymisen vuoksi kuvittelemme myös ihmiselämän perusasioiden ja �tarpeiden muuttuneen? Onko niistäkin tullut turhan monimutkaisia? Tämä on erityisen tärkeä kysymys kirkon työssä. Nimittäin ihmisten syvimmät ja perustavimmat kysymykset ovat säilyneet samana. Myös postmodernin ajan ihminen kyselee elämänsä tarkoitusta, sen voimanlähteitä, suhdetta kärsimykseen ja kuolemaan, oikeudenmukaisuuteen, syyllisyyteen. Hän etsii elämäänsä iloa ja toivoa. Hänellä on tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Hän kaipaa toisten yhteyteen ja Luojansa luo.

Kirkon mahdollisuudet ovat siinä, miten se osaa nykyajan ihmiselle välittää vastauksia elämän peruskysymyksiin nykyajan kielellä. Vastauksen sisältö on evankeliumissa Kristuksessa ja Jumalan rakkaudessa, mutta niiden tarjoamisen tavassa ja vastausten kielessä kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Tässä tehtävässä nykytekniikka voi olla suureksi avuksi, vaikka se tuntuukin niin monimutkaiselta �
        14.08.2008 19:17
Elämä � ostamista ja myymistä?

Olen mielenkiinnolla seurannut jälleen kerran virinnyttä keskustelua kauppojen aukiolon vapauttamisesta. Tällä kertaa keskustelun avasi valtiovarainministeri Jyrki Katainen, jonka mukaan �kilpailun lisääntyminen on pienituloisen suomalaisen paras ystävä�. Hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemi puolestaan todisteli, että kauppojen aukiolojen vapauttaminen hillitsee inflaatiota ja takaa ruoan arvonlisäveron alentamisen siirtymisen tuotteiden hintoihin.

Keskustelussa on viljelty käsitteitä kilpailun tehostaminen, kuluttajien hyötyminen, palvelun parantaminen, kauppojen tasapuolinen kohtelu, elinkeinovapauden toteutuminen, työpaikkojen lisääntyminen. Katainen argumentoi jopa sillä, että sunnuntain aukioloaikojen vapauttaminen optimoisi tuoretavarakuljetukset, joita ei tarvitsisi keskeyttää viikonlopuksi. Ainakin minulle syntyy mielikuva, että kauppojen aukiolon vapauttaminen on ratkaisu lähes kaikkiin ongelmiin.  Samalla tavalla tuntuu ajattelevan työministeri Tarja Cronberg.

Olen seurannut keskustelua kovin ristiriitaisin miettein. Yhtäältä olemme huolissamme ympäristöstä, joka ei kestä meidän jatkuvasti kasvavaa kulutustamme. Samoin viime vuosina lisääntyneet paineet ja kilpailu työelämässä ovat johtaneet enentyvään uupumukseen ja jatkuvaan kiireeseen. Toisaalta olemme muuttamassa maamme ympärivuorokautiseen 24/7-yhteiskuntaan, jota muun muassa jatkuvasti auki olevat kaupat ilmentävät. Markkinoiden pitää saada toimia, kulutusta pitää kasvattaa, kilpailua tehostaa.

Työn ja levon vuorottelu kuuluu inhimilliseen elämään, samoin kuin toistuva rytmi ja säännöllisyys. Kristillinen viikko- ja vuosirytmi on tahdittanut ihmisten elämää vuosisatojen ajan. Nyt siitä näyttää tulleen riippa, josta on päästävä eroon. Itse ajattelen juuri päinvastoin: Se ei ole menneen ajan jäänne, vaan muuttuvan yhteiskunnan mahdollisuus päästä irti jatkuvan kilpailun ja kulutuksen oravanpyörästä. Tällaista vuosisatojen ajan luotua yhteiskunnallista ja henkistä pääomaa ei pidä tuhlata. Se on pikemminkin voimavara.

Kun kirkko on vastustanut kauppojen aukioloaikojen täydellistä vapauttamista ja sunnuntain rauhoittamista, se on puolustanut ihmistä. Kyse on ihmisen ja luomakunnan suojelemisesta. Elämä ei ole vain ostamista ja myymistä, ei vain kilpailua ja kuluttamista. Ilman pyhää on vain arkea.
        10.08.2008 21:22
Sanat, sanotut ajallansa

Helsingin Sanomien heinäkuinen uutinen Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta oli otsikoitu aforismilla "Lähdeihmisen läheisyydessä on juhlan tuntu". Mietelmä oli peräisin aforismikokoelmasta "On on tahi ei ei", jonka silloinen Kuopion piispa Olavi Kares julkaisi vuonna 1956. Kirjassa tosin lause on hiukan eri muodossa: "Lähdeihmisten läheisyydessä on juhlan tuntua."

Hesarin juttu sai minut kaivamaan hyllystäni Kareksen kirjan. Olen sitä nyt lueskellut silloin tällöin ja huomannut, kuinka se sisältää monia osuvia ja yhä ajankohtaisia viisauksia. Vuosikymmenet eivät ole syöneet kiteytyneitä ajatuksia.

Tämän viikon raamatuntekstit liittyvät sanoihin ja puheeseen. Tänään luin Kareksen kirjan lukua, joka käsitteli myös sanoja ja puhetta, erityisesti papin näkökulmasta. Tässä joitakin löytöjäni:

"Monet sanankuulijat pitävät puhujaa syvällisenä, jos hän osaa sanoa vaikeatajuisesti yksinkertaisen asian."

"Sanojen runsaus on ajatusten harvalukuisuuden suosituin peite."

"Heikoinkin julistus koskettaa sanankuulijaa, jos sen taustalta kaikuu sydämen ääni."

"Aikamme vaatii papilta, että hänen pitää olla hyvä puhuja. Eikä sekään vielä riitä, vaan hänen pitää osata puhua niin, ettei sano mitään."

"Ajan hengen mukainen saarna: Kaikkea kaikille eikä kenellekään mitään."

"Jokainen minuutti, jonka puhe kestää yli puolen tunnin, osoittaa asteen nousua puhujan omien lahjojensa yliarvioimisen kuumekäyrässä."

"Koeteltu ja elämän haavoittama sananpalvelija ei jaksa puhua kovaa sanaa, koska hänen oma sydämensä ikävöi hiljaista evankeliumia. " Sen tähden kovan sanan julistaminen jää tavallisesti nuorten pappien tehtäväksi."

        07.08.2008 20:33
Ettei vaan tyrkytettäisi

Helsingin Sanomat kertoi tänään 7.8. vanhuksille tarkoitetusta HelsinkiMission Aamukorva-puhelinpalvelusta. Hyvä, että tällainen tarpeellinen palvelu on olemassa ja että se saa julkisuutta. Aamukorva tekee tärkeää työtä.

Kuitenkin yksi kohta lehtijutussa herätti kysymyksiä. Kirjoitus päättyi virkkeeseen: �Vaikka Aamukorvaa ylläpitää 1883 perustettu HelsinkiMissio, puhelinpalvelu ei ole sidottu kristillisiin arvoihin.� Mihinkähän arvoihin HelsinkiMission, entisen Helsingin Kaupunkilähetyksen, puhelinpalvelu on sidottu, jos ei kristillisiin arvoihin? Vai mitä tuo virke tarkkaan ottaen tarkoittaa?

On Aamukorva-jutussa sitten kyse lapsuksesta tai mistä tahansa, se paljastaa yhden tyypillisen piirteen tämäntapaisista uutisista. Kun kirkon, seurakunnan tai kristillisen järjestön toimintaa esitellään, jossain vaiheessa tuodaan esille tavalla tai toisella, ettei siellä sitten tyrkytetä uskontoa. Tämä näkyy vaikkapa toisessa tämän viikon sinänsä hyvässä lehtijutussa Helsingin Sanomissa. Tiistain 5.8. lehdessä kerrottiin Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sinkkutoiminnasta. Työalasta vastaava diakoni sanoo uutisen mukaan, että �ei täällä kysellä kenenkään vakaumusta, eikä uskontoa tuputeta�.

On ymmärrettävää, että kirkon toiminnassa kynnys tahdotaan pitää mahdollisimman matalana. Taustalla ehkä kummittelee kokemuksia tai pelkoja uskonnon pakkosyötöstä. Siksi luonnollisesti tahdotaan hälventää turhia huolenaiheita uskonnollisesta manipuloinnista ja käännytysmentaliteetista. Tyrkyttäminen ja tuputtaminen eivät kuulu kirkkomme toimintaan. Niitä sietääkin varoa.

Toivottavasti taustalla ei kuitenkaan ole ajatusta vaieta siitä, mikä on kirkon toiminnalle ominta: evankeliumi ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Jos tämä piilotetaan tai työnnetään syrjään, menettää kirkko samalla identiteettinsä. Sen seurauksena uskon sisältö muuttuu pelkäksi yleishumanismiksi. Ja silloin kirkko vähitellen menettää myös motivaationsa toimia. Evankeliumi ei ole kirkon työn riippa ja este, vaan lähtökohta ja voimavara. Mielessäni on Fransiskus Assisilaisen viisaus: �Evankeliumia pitäisi saarnata koko ajan, mutta käyttää sanoja vain silloin, kun se on tarpeen.�

Minusta me saisimme olla kirkon työssä ylpeitä siitä, että meillä on annettavana sellaista, mitä ei muualta löydy. Evankeliumin tulee olla tarjolla. Kristillisiä arvoja kannattaa pitää esillä.
        05.08.2008 18:24
Saksan demarit ja Suomen luterilaiset

Aamun uutinen Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n jäsenkehityksestä ei ole jättänyt ajatuksiani rauhaan koko päivänä. Toimittaja Pertti Rönkkö kertoi, että 1990-luvun alun miljoonasta jäsenestä SPD on menettänyt tähän mennessä lähes puolet. Jäsenkirjansa palauttaa vuosittain noin 20 000 puolueen jäsentä. Politiikan tutkijat arvelevat syyksi ennen kaikkea kahta tekijää: puolueen vieraantumista juuriltaan sekä politiikan yleisen uskottavuuden katoamista.

Yksinkertaiset pika-analyysit johtavat toisinaan harhaan ja harvoin asiat ovat niin yksiulotteisia, kuin äkkiseltään luulisi. Mutta tämän muuttujan huomioon ottaen olen pohdiskellut, voisiko tuota analyysia soveltaa omaan kirkkoomme?

Hahmottuuko kirkkomme ihmisille yhtäältä virkamiesmäisenä hallintokoneistona, jota leimaa jäykkyys ja byrokraattisuus? Tai toisaalta mieltävätkö ihmiset kirkon vain kuluttajille tuotteita ja palveluja tuottavana organisaationa, joka vastaa yhteiskunnan uskontopalveluista? Jos näin tapahtuu, olemme vieraantuneet juuriltamme, siitä Jeesuksen perustamasta liikkeestä ja yhteisöstä, jonka tarkoituksena on ammentaa evankeliumista uskoa, toivoa ja rakkautta tähän ja tulevaan elämään. Siksi nyt tarvitaan radikaalisuutta, sananmukaisesti juurille paluuta.

Entä uskonnon ja kirkon uskottavuus? Median lööppien ja kohu-uutisten välittämä kuva kirkosta ei kerro vakuuttavasta uskon ja rakkauden yhteisöstä. Uskonto näyttäytyy pikemminkin ongelmien syynä kuin ratkaisuna ja kirkkomme keskenään riitelevien äärilaitojen temmellyskenttänä. Tällainen kuva uskonnosta ja kirkosta ei ole todellinen, mutta monille se on ainoa. Siksi kysymys uskottavuudesta on olennainen.

Hyvä maine rakentuu uskottavuudesta, luotettavuudesta ja rehellisyydestä. Näiden tulisi olla kirkkomme tavaramerkkejä.

* * *

Kaupungissa käydessäni huomasin Heinolan seurakunnan kirkkoon opastavaan tiekirkko-liikennemerkkiin kiinnitetyn mainoksen kalamarkkinoista ensi viikonloppuna. Leijonien järjestämiä kalamarkkinoita on Heinolassa ollut elokuussa jo usean vuoden ajan. Tuskin ovat markkinoiden opasteen kiinnittäjät hoksanneet, miten osuvaan paikkaan ovat merkin kiinnittäneet!

Jeesus kutsui ensimmäiset opetuslapsensa Simon Pietarin ja hänen veljensä Andreaan kesken kalastuksen ja antoi heille tehtävän: �Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.� (Matt. 4:19, Mark. 1:17) Tätä tehtävää toteuttamaan kirkko on lähetetty. Sen paikka on siten siellä, missä ihmiset ovat, elävät ja toimivat, myös kalamarkkinoilla.
Sivut:
< 1 2 3 4 >