13.2.2010 19:41

Jumalan matematiikkaa

Luin ruotsalaisen runoilija Ylva Yggehornin haastattelua helmikuun Askel-lehdestä. Toimittaja Kaj Aalto kuvaa mielenkiintoisesti Eggehornin ajattelua ja elämänvaihteita. Erityisesti kaksi kohtaa haastattelussa rohkaisivat minua.

Ruotsi on yksi maallistuneimpia yhteiskuntia. Kuitenkin ihmisten hengellinen nälkä ei ole kadonnut minnekään. Eggehornin mukaan on itse asiassa käynyt päinvastoin:

"Ihmisten hengellinen etsintä on intensiivisempää kuin koskaan. Vaikka virallisesti Ruotsi on hyvin maallistunut, epävirallisella tasolla emme ole ollenkaan sekularisoituneita. Mietin joka päivä, miten kristittynä voisin kertoa Jeesuksesta niin, ettei kukaan kokisi olevansa ulkopuolinen, vaan että ihmiset ymmärtäisivät, että Jeesus kuuluu kaikille. Se on tämän päivän suuri haaste."

Sama tilanne on meillä Suomessa. Pinnalta katsottuna näyttää siltä, että kuljemme koko ajan yhä maallistuneempaa yhteiskuntaa kohti. Kuitenkin ihmisen peruskysymykset ovat säilyneet samana vuosikymmenestä toiseen. Ihminen kyselee elämänsä tarkoitusta, sen voiman lähteitä, suhdettaan kuolemaan ja kärsimykseen, kysymyksiä syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hänkin etsii elämäänsä toivoa ja lohtua. Modernin ihmisen syvimpiin tarpeisiin kuuluu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Siksi kirkossamme tarvitaan yksinkertaista julistusta Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan.

Olennaista on kysyä, miten evankeliumia voitaisiin julistaa tämän ajan ihmisille niin, että se tulisi kuulluksi. Nyt on aika puhua Jumalasta yksinkertaisesti ja selvin sanoin, tämän ajan ihmisten elämään ja Jumalan sanaan ankkuroituen!

Haastattelun lopussa Eggehorn puhuu rakkauden matematiikasta. Rakkaus näkee vain yhden kerrallaan: "Kun tyttäreni oli pieni, kokeilin joko hän osaisi laskea. Kysyin, montako kuppia on pöydässä, Elisabeth? Yksi, yksi, yksi ja yksi. Näin rakkaus laskee. Se on Jumalan matematiikkaa."

Kirkkovuodessa on käsillä laskiainen, josta alkaa Jumalan rakkauden uhritie. Se kertoo, millaista Jumalan rakkaus on: suostumista kärsimykseen ja kuolemaan, ettei kukaan joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Jumalalle emme ole jotain harmaata massaa, vaan hänen luomiaan ja lunastamiaan yksilöitä.

7.2.2010 21:04

Yrittäjien kirkkopyhän mietteitä

Tänään minulla oli ilo osallistua Yrittäjien kirkkopyhään Lappeenrannassa. Suomen Liikemiesten Lähetysliitto on rohkaissut seurakuntia olemaan aktiivisesti yhteydessä yrittäjiin. Kirkkopyhistä on tullut Liikemiesten Lähetysliiton toiminnallinen painopiste.

Lappeenrannassa kirkkopyhän järjestäjäjoukko oli laaja: seurakunta, Liikemiesten Lähetysliitto, Lappeenrannan Yrittäjä- ja Liikemiesyhdistys, Lappeenrannan Kaupunkikeskusta - Lakes ja Lappeenrannan Nuorkauppakamari. Väkeä olikin runsaasti liikkeellä sekä jumalanpalveluksessa että kirkkokahvilla. Yrittäjä Jari Koskimies kertoi henkilökohtaisesti yritystoimintaansa ja elämäänsä sisältyneistä ylä- ja alamäistä. Aitoa tilitystä oli koskettava kuulla.

Mikkeliin ajaessani pohdin kahta asiaa. Ensinnäkin yrittäjät ovat useimmissa seurakunnissa unohdettu ryhmä. Vastuu omasta yrityksestä, tuloksesta ja henkilöstöstä on välillä rankkaa, kun taloudelliset suhdanteet vaihtelevat, työelämän vaatimukset kasvavat ja yhteiskunnan elinkeinorakenteet muuttuvat. Seurakunnalla voisi olla merkitystä yhtenä henkisen ja hengellisen tuen antajana. Siksi Liikemiesten Lähetysliiton aktiivisuus on kiitoksen ansaitsevaa ja soisin seurakuntien tarttuvan liiton tarjoukseen. Ylipäänsä kansankirkolliseen toimintanäkyyn sopii erityisen hyvin seurakunnan verkostoituminen paikkakunnan yrittäjien kanssa samalla tavalla kuin muiden yhteisöjen kanssa on toimittu.

Toiseksi jäin miettimään sitä, ymmärrämmekö me kirkon työntekijät riittävästi yrityselämän ja elinkeinoelämän kysymyksiä ja lainalaisuuksia. Yrittäjät luovat osaltaan yhteiskunnan hyvinvointia. Paljon helpompaa on puhua yhteisen hyvinvointikakun jakamisesta kuin siitä, miten aikaansaadaan jaettavaa. Vastakkainasetteluja eri ryhmien välille en kaipaa, kaikkein vähiten kirkkoon. Mutta liian vähän olemme kirkossa kiinnittäneet huomiota siihen, miten tukisimme heitä, jotka tuottavat palveluja ja tavaroita sekä työllistävät itsensä ja antavat toisillekin työtä.

Opin muuten Lappeenrannan reissullani, miksi yrittäjä vähänkin jaloilleen päästyään ostaa uuden auton. Nimittäin auto näkyy, velka ei.

3.2.2010 21:30

Johtamisen tulevaisuus

Väitöstilaisuuteen 30.1. valmistautuminen vei ajan niin tarkkaan, etten ole ehtinyt blogeja kirjoittaa pariin viikkoon. Mutta nyt urakka on ohi ja ehdin ajatella vähän muutakin.

Hämeenlinnassa on parhaillaan Kirkollisen johtamisen forum. Tänään oli kaksi mielenkiintoista alustuspuheenvuoroa, joista toisen piti professori Juha Siltala ja toisen professori Arja Ropo.

Ropo puhui johtamisen tulevaisuudesta. Hänen mukaansa johtamisen tulevaisuus on ihmisten kohtaamisessa. Organisaatioita, strategioita, johtamisoppeja ja rakenteita tarvitaan, mutta ne ovat vain apuvälineitä. Tulevaisuuden johtaminen on ihmisten kohtaamista.

Itselleni Ropon alustuksessa oli useita helmiä, jotka jäivät mieleen. Johtamiseen kuuluu epävarmuuden hyväksymistä ja epätäydellisyyden sietämistä. Tämä oli evankeliumia aikana, jolloin meitä piiskataan yhä tehokkaampiin työsuorituksiin. Juha Siltala totesikin omassa alustuksessaan, että "mikään ei riitä -ilmapiiri on työelämän suurimpia ongelmia".

Muutos on asia, joka koskettaa hyvin laajasti kaikkia yhteiskunnan osa-alueita. Muutosta peräänkuulutetaan myös kirkkoon. Siksi tärkeä oli kuulla Ropon alustuksessa se, että muutos edellyttää aina jatkuvuutta. Ihmisten yhteisössä ei voi lähteä "puhtaalta pöydältä", vaan jatkuvuus on otettava huomioon. Ropon ajatus vahvisti omaa käsitystäni siitä, että erityisesti kirkossa traditio ja uudistuminen kulkevat käsi kädessä.

Hahmotellessaan kirkon johtamisen tulevaisuutta professori Arja Ropo nosti esille neljä kohtaa.

• 1. Uskollisuus omalle tehtävälle.
• 2. Johtaminen palvelee, ei hallinnoi.
• 3. Johtamista tehdään arjessa, ihmisten keskellä.
• 4. Johtamista ei voi ulkoistaa rakenteisiin ja järjestelmiin, se on ihmisten välisissä suhteissa.

Nämä teesit on helppo allekirjoittaa. Ne tulisi vain saada käytäntöön, Juicea lainaten: Ei riitä, että sana tulee lihaksi. Sen on tultava lihakseksi, sillä muuten kaikki menee läskiksi.

16.1.2010 21:30

Tyhmät uskovaiset

Sosiaalisessa mediassa käytävässä uskontokeskustelussa minua häiritsee erityisesti se, että Jumalaan uskovat leimataan hyvin usein tyhmiksi ja epä-älyllisiksi. Pari esimerkkiä alkuvuoden 2010 kommenteista:

"Kirkon sanoma on ontto, mikä myös on syynä joukkojen eroamiseen kirkosta. Kuka haluaa tukea kaksinaismoraalista toimintaa; eihän papisto itse usko siihen, mitä se totuutena saarnaa. Tämä totuus on kehitelty Lähi-idässä alkeellisissa, pronssikautisissa kulttuureissa."

"Kirkon touhuissa olisi paljon enemmän järkeä, jos arkkipiispa tai paavi tai joku kirkolliskonsiili tms. voisi todeta, että tällaiset Raamatut sun muut jeesustarinat ovat vanhentunutta."

Kysymys uskon ja tiedon suhteesta ei ole mikään uusi. Jo 200-luvun alkupuolella pakanallinen filosofi Kelsos perusteli kristinuskon hylkäävää kantaansa väittämällä, että kirkon opetus perustuu uskonvaraisiin väitteisiin. Hänen kanssaan väitellyt kirkkoisä Origenes huomautti, ettei niin voida tehdä kirkon opetusta tyhjäksi. Jokaisella ihmisellä on perustansa ja taustansa, jolta hän ajattelee ja toimii ja joka perimmältään sekin on uskonvarainen.

Usko on järjen ja tiedon tuolla puolen (yliempiiristä). Se ei ole kuitenkaan järjetöntä (irrationaalia), vaan pikemminkin järjen ylittävää (suprarationaalia). Edeltäjäni piispa Kalevi Toiviainen onkin todennut, ettei "epäily ole älyllisempää kuin usko eikä usko ole jotain sellaista, jota tulee väheksyä älyllisen rehellisyyden nimissä. Usko on intellektuaalisesti mahdollinen, mikä ei kuitenkaan merkitse, että siihen päästään ajattelun ja päättelyn tietä." (Kalevi Toiviainen, Pieni kirja uskosta. Kirjapaja 1995, 7)

Ei ole suinkaan sattuma, että juuri kristinusko kehitti laaja-alaisen, erittelevän ja arvioivan teologisen ajattelun. Ennen kaikkea teologien tulisi siksi osallistua nykyistä ahkerammin uskon ja tiedon väliseen julkiseen keskusteluun. Tässä on meidän pappien syytä katsoa peiliin. Siihen meitä kehotetaan myös Raamatussa: "… olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu." (1. Piet. 3:15)

15.1.2010 10:30

Fanaatikko piispana?

"Jo vakinainen tulo ja virka vaikka pienempikin, sitoo. Ken vielä siinä asemassa osoittautuu hankalaksi yleiselle rauhalle, hänelle annettakoon luottamustoimia. Komiteoissa, lähetystöjen jäseninä, toimittajina ja sen semmoisina on moni 'intoilija' taltutettu. Jos levottomuutta kuitenkin kestää edelleen, niin pitäisi ainakin lääninrovastin tai asessorin paikan riittää rauhoitukseksi. Mutta jos joku ei vielä siinäkään asetu, niin hänet on valittava piispaksi. Piispana on vaarallisinkin fanaatikko rauhallinen mies, jonka optimistista käsitystä kirkosta virallisena laitoksena ei mikään voi horjuttaa..."

Erästä tietoa esitelmään etsiessäni osui tänään sattumoisin silmiini edellä oleva, vuosikymmeniä sitten Vartija-lehdessä julkaistu professori Antti J. Pietilän arviointi.

Kieltämättä Pietilän poleemisessa väitteessä on perää. Harvoin minkään yhteisön tai yrityksen johdossa on nähty fanaatikkoja tai yhdenasian ihmisiä. Ääriliikkeet tekevät poikkeuksen, sillä ne perustuvat kärjistyksille ja yksinkertaiselle mustavalkoiselle ajattelulle. Tämä lainalaisuus toimii myös uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa.

Johtajan on katsottava kokonaisuutta. Hänen on perustehtävästä käsin arvioitava yhteisön kokonaisetua. Siksi esimerkiksi piispan tehtävään sopii erityisen hyvin nuoren Timoteuksen saama kehotus: ”Pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.” (2 Tim. 4:5) Piispanviran hoitaminen ei ole hätähousujen ja hermoheikkojen hommaa.

Pietilän arviointi sisältää myös varteenotettavan varoituksen kaikille johtajille, meille piispoillekin. Väärään rauhaan ei pidä langeta. Intoa ei saa sammuttaa eikä kriittisyyttä unohtaa. Johtajan tehtävä on katsoa pitemmälle kuin muut. Hänen on nähtävä haasteet, odotukset ja ongelmat mahdollisimman ajoissa, jotta riittävän ajoissa olisi mahdollista tunnistaa mahdollisuudet ja voimavarat sekä etsiä ratkaisut. Vain siten yhteisö voi selvitä muutoksessa.

10.01.2010 20:52

Hengellinen infrastruktuuri

Asetin tänään virkaan Sulkavan seurakunnan uuden kirkkoherran Erkki Kososen. Kirkkokahveilla käyttämässään puheenvuorossa hän pohti kirkon merkitystä paikkakunnalla. Sulkavalla on ollut oma seurakunta vuodesta 1630 lähtien. Vuosisatojen ajan seurakunta on rakentanut pitäjän henkistä ja hengellistä hyvinvointia. Erkin mukaan taloudellinen lama koettelee monin tavoin, mutta vielä pahempi on, jos henkinen ja hengellinen infrastruktuuri rapautuu. Silloin yhteiskunnalta katkeaa selkäranka.

Jäin miettimään Erkin viisaita ajatuksia. Kirkkomme vuosisataisella työllä on kansaamme juurrutettu henkistä ja hengellistä "infraa". Ymmärrämmekö sen merkitystä? Moni pohtii sitä, mitä kirkko merkitsee ja mitä kirkko tarjoaa ihmisille. Tällöin perspektiivin ei kannata olla kovin lyhyt eikä näkökulman vain itsessä. Jäsenyydellään kirkkoon kuuluva tukee yhteiskunnan henkisen ja hengellisen perustan rakentamista ja säilymistä, myös tulevaisuudessa.

Seurakunnan arkinen työ ihmisten keskellä on infrastruktuurin ylläpitämistä. Kyse on siitä, että me suomalaiset pitäisimme jokaista ihmistä Jumalan luomana ja arvokkaana, auttaisimme ja tukisimme lähimmäisiämme, kantaisimme vastuuta luonnon hyvinvoinnista " Listaa voisi jatkaa. Sulkavalla opin jälleen kerran, kuinka tärkeää ja arvokasta on seurakunnan perustoiminta, vaikka sen merkitystä ei aina muisteta.

07.01.2010 20:50

Lyhty, miekka ja kukka sekä tyhjät kädet

Juhani Rekola kirjoittaa kirjassaan Beetlehem on kaikkialla (Kirjapaja 1974) mielenkiintoisella tavalla loppiaisen tapahtumista. Hän kertoo itämaan tietäjistä, joita vanhastaan on arveltu olleen kolme. Erään legendan mukaan heitä olisi ollut kuitenkin neljä, joista viimeinen olisi myöhästynyt ja ehtinyt vasta Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.

Rekolan kirjassa ensimmäinen tietäjä on kuvattu lyhtyä kantavana, toinen miekka vyöllään, kolmannella on kädessään kukka. Neljäs, myöhässä saapuva tietäjä tulee Jeesuksen luo tyhjin käsin.
Neljä tietäjää kuvaavat neljää erilaista tapaa tehdä matkaa Jeesuksen luo ja seurata häntä. Rekolan mukaan lyhtyä kantavan tietäjän tavoin meidän on etsittävä valoa ja kirkkautta ja selvyyttä meitä ympäröivän hämärän keskellä. Miekalla vyötetyn tietäjän mukana meidänkin on oltava korjaamassa ja parantamassa maailmaa. Kolmannen tietäjän kanssa meidän on lupa tehdä matkaa vapain ja huolettomin sydämin. Neljännen tietäjän tavoin saamme tulla Beetlehemiin tyhjin käsin, ja hänen tavallaan meidän on autettava vaikeuksissa olevia ja kärsiviä. Kukaan ei ole edes yhdessä kohdassa täydellinen, mutta kaikilta on otettava oppia.

Erityisesti pysähdyin Rekolan esseessä siihen, mitä neljä tietäjää opettavat kirkolle. Ensimmäinen tietäjä toteaa, että kirkko ei saa paeta ajan ongelmia ja epäilyä omaan uskonnolliseen maailmaansa. Toinen tietäjä vaatii, että kirkon on oltava voimiensa mukaan parantamassa tätä maailmaa. Kolmas tietäjä tuo lupauksen, että kirkon ei tarvitse antaa tämän maailman horjuttaa uskoaan, rohkeuttaan ja vapauttaan. Neljäs tietäjä ennustaa, että kirkko on oleva erehtyvä, epäonnistuva, myöhästyvä ja kuitenkin sellaisena kutsuttu palvelemaan ja todistamaan.

Lyhty, miekka, kukka sekä tyhjät kädet käyvät hyvin symboleiksi, kun yksityisinä ihmisinä ja kirkkona kuljemme loppiaisesta arkeen.