ETUSIVU SEPPO HÄKKINEN KUVAGALLERIA KYSYMYKSIÄ PUHEITA

Kysymyksiä ja vastauksia
Karismaattisuus
Miten suhtaudutte karismaattisuuteen?
Kristittyinä ja kirkkona olemme kaikessa riippuvaisia Pyhästä Hengestä. ”Lähetä meille Pyhä Henkesi” on kirkon perusrukous aina ja kaikkialla.

Pyhä Henki varustaa kirkkonsa monenlaisilla armolahjoilla eli karismoilla Evankeliumia julistava ja sakramentteja jakava kirkko on olemukseltaan karismaattinen yhteisö. Karismaattisuudella tarkoitetaan myös kokemuksellista kristillisyyttä. Siihen voi liittyä esimerkiksi parantumista, liikutusta, profetoimista ja kielillä puhumista. Seurakuntaa rakentavalla karismaattisuudella on paikkansa kirkon elämässä ja tällainen kokemuksellinen kristillisyys on tuonut paljon hyvää seurakuntiimme.

Pyhän Hengen synnyttämään kokemuksellisuuteen voi kytkeytyä myös ihmisen omia pyrkimyksiä. Raamatussa tästä on esimerkkinä Korintin seurakunta, jonka elämää Paavali joutui ohjaamaan kokemusten vapaasta kuohunnasta kohti tervettä kristillisyyttä. Seurakuntalaisia jakava, epäjärjestystä aiheuttava ja arkisia armolahjoja väheksyvä hurmoksellisuus ei rakenna kirkkoa. Oikeassa käytössä armolahjat rakentavat keskinäistä yhteyttä ja syventävät Kristukseen juurtunutta uskoa.

Kirkon viestintä
Millaisena näet viestinnän merkityksen kirkon elämässä?
Kirkko on olemukseltaan, tehtävältään ja toiminnaltaan viestivä yhteisö. Sen merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Kirkon luovuttamaton tehtävä on viestiä Jumalasta ja hänen teoistaan. Jokainen kristitty on viestinviejä. Kirkon viestintä on pohjimmiltaan siten koko yhteisön tehtävä.

Henkilökohtainen viestintä on vaikuttavin viestinnän muoto ja henkilökohtainen kohtaaminen kirkon toiminnan ydin. Siksi esimerkiksi työntekijöille on tarpeen antaa heidän tehtävänsä edellyttämää viestintäkoulutusta ja ohjausta vuorovaikutustaidoissa, julkisessa esiintymisessä ja asiakaspalvelussa.

Ihmisten seurakuntayhteyden heikentyessä viestinnän merkitys korostuu. Siksi on välttämätöntä, että kirkko näkyy mediassa sekä paikallistasolla että valtakunnallisesti. Hyvin hoidetulla julkisella viestinnällä kirkko säilyy osana suomalaista arkitodellisuutta ja on aktiivisesti mukana julkisessa keskustelussa, ei vain reagoiden, vaan myös keskustelun avaajana.

Valitettavan usein julkisuuteen pääsevät vain negatiiviset asiat. Siksi on tuotava esille viestinnän keinoin sitä hyvää seurakuntaelämää ja toimintaa, mikä useimmissa seurakunnissa on todellisuutta. Luonnollisesti myös vaikeista asioita on viestittävä avoimesti ja rehellisesti. Viestinnällä voidaan tavoittaa sellaisia, jotka eivät muuten osallistu seurakuntaelämään. Siten esimerkiksi mediahartauksilla on tärkeä tehtävä.

Viime aikoina ovat korostuneet kriisiviestinnän sekä verkkoviestinnän alueet. Internet ei ole pelkkä viestintäkanava, vaan toimintaympäristö. Siihen tullaankin lähivuosina resursoimaan kirkossa huomattavasti voimavaroja ja se muuttaa myös seurakuntien työkulttuuria. Tärkeänä kehittämisalueena näen kirkon sisäisen viestinnän.

"Viemme viestiä" on yksi kirkkomme uuden strategian painopistealueita. Strategiaa laatineessa työryhmässä näimme tämän osa-alueen hyvin keskeisenä kirkon tulevaisuudenrakentajana.

Kirkon ympäristöohjelma
Kirkossa on ympäristöohjelma. Miten aikoisitte arkkipiispana edistää sen toteutumista?
Minulla on ollut mahdollisuus osallistua kirkon ilmasto-ohjelman laatimiseen, kun toimin asian esittelijänä kirkkohallituksessa ja olin tiiviissä yhteydessä ilmasto-ohjelmaa valmistelleen työryhmän kanssa. Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi asiakirjan Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma (Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2008:1) kesäkuussa 2008. Jo tätä ennen kirkossamme on ollut käytössä seurakuntia varten ympäristödiplomijärjestelmä. Se on yhä edelleen toimiva tapa kantaa vastuuta paikallistasolla luonnon varjelemisesta.

Arkkipiispana huolehtisin, että ilmasto-ohjelman suositukset tuomiokapituleille toteutettaisiin. Se merkitsee tuomiokapitulin ympäristökatselmusta ja ympäristöohjelmaa, hiippakunnan ympäristötyöryhmän perustamista sekä seurakuntien "hoksauttamista" ja tukemista myös ympäristökysymyksissä. Mikkelin hiippakunnassa näihin toimenpiteisiin on jo ryhdyttykin. Kaiken kaikkiaan Mikkelin tuomiokapituli on ollut aktiivinen, kun hiippakuntadekaani on kirkon ympäristötyöryhmän puheenjohtaja.

Luonnollisesti piispan tehtävään kuuluu puhua ja toimia kristillisten arvojen puolustajana. Se merkitsee muun muassa kohtuudesta muistuttamista, vastuullisen elämäntavan puolustamista ylikorostunutta kulutuskulttuuria vastaan sekä äänen korottamista köyhimpien ihmisten ja koko maapallon tulevaisuuden puolesta.

Rekisteröidyt parisuhteet
Mikä on kantanne rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kirkolliseen siunaamiseen?
Asia on ajankohtainen monissa kristillisissä kirkoissa, myös meidän kirkossamme.

Kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja siunaamisen arvoisia. Tämä ei riipu esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta tai parisuhteesta tai sen puuttumisesta. Kokonaan eri asia on siunata tiettyä elämänmuotoa, kuten esimerkiksi rekisteröityä parisuhdetta tai avoliittoa. Kristillisen etiikan mukaan avioliitto on miehen ja naisen yhteiselämän muoto, jonka Jumala on asettanut ja jonka Jeesus on vahvistanut. Avioliittoon vihkimisessä ei siunata vain kumppaneiden rakkautta, myös liiton ulkonaisella muodolla on merkityksensä. Tästä on johtunut, että kirkko on suhtautunut pidättyvästi yhden miehen ja yhden naisen avioliitosta poikkeavien suhteiden siunaamiseen. Pitäydyn tähän kirkkomme linjaan. Toisaalta kirkko on kannanotoissaan halunnut puolustaa samaa sukupuolta olevien aseman oikeudenmukaista järjestämistä yhteiskunnassa. Tällä haluan korostaa sitä, että seksuaalivähemmistöön kuuluva on lähimmäinen siinä missä kuka tahansa toinen ihminen ja häntä tulee kohdella saman lähimmäisenrakkauden ja ihmisarvon periaattein kuin ketä tahansa muuta ihmistä.

Kirkossamme selvitetään parhaillaan parisuhdelain seurauksia kirkollemme. Kysymys homoseksuaalisuudesta jakaa kristillisiä kirkkoja. Myös meidän kirkossamme - kuten koko yhteiskunnassa - mielipiteet ovat jakautuneet. Toivon, että tämä kysymys voisi löytää sellaisen kestävän ratkaisun, että kirkon yhteys voisi säilyä.

Herätysliikkeet ja järjestöt
Mitä mieltä olet kirkon herätysliikkeistä ja järjestöistä? Onko niillä tilaa kirkossa?
Herätysliikkeet ja kirkolliset järjestöt ovat vuosikymmenten aikana vaikuttaneet merkittävästi kirkossamme. Yhä edelleen ne ovat tärkeä voimavara kirkon työssä. Esimerkiksi monet kirkon nykyisistä työaloista ovat syntyneet järjestöjen kehittäminä ja siirtyneet vähitellen seurakunnan työmuodoiksi.

Kristilliset järjestöt ja herätysliikkeet ovat huomattavia maallikkoaktiivisuuden toteuttajia seurakunnissa. Ne tarjoavat vastuullisia tehtäviä ja mielekästä toimintaa. Niiden kautta moni jäsentyy seurakuntaan ja kirkkoon.

Erityisen tärkeänä näen herätysliikkeiden ja järjestöjen luoman yhteisöllisyyden. Ne tarjoavat usein suurissa seurakunnissa pieniä yhteisöjä, joissa seurakuntaelämä konkretisoituu. Niistä on löytynyt monille sellainen viiteryhmä, johon voi tuntea samaistuvansa ja kuuluvansa. Hengellisten liikkeiden piirissä löytyy uskon ja elämän malleja. Näin näen ne osana seurakuntaelämää enkä seurakunnan ulkopuolella tai vaihtoehtona olevana toimintana.

Historiallisesti monet herätysliikkeet ovat syntyneet protestiliikkeinä kirkkoa kohtaan ja sittemmin useimmat niistä ovat kirkollistuneet. Kirkko tarvitsee jatkuvasti sellaista kritiikkiä, joka on kirkkoa rakentavaa ja rakastavaa. Näin toimimalla herätysliike palvelee parhaiten kirkkoa.

Toimin puheenjohtajana kirkkohallituksen asettamassa Kirkon järjestöyhteistyön neuvottelukunnassa. Tavoitteena on kehittää kirkollisten järjestöjen ja kirkon yhteistyötä, jossa onkin päästy eteenpäin. Silti tehtävä ei ole aina helppo. Olen painottanut sitä, että kirkkomme haasteet ovat niin suuret, ettei yhteistyölle ole vaihtoehtoja. Tavoitteena tulee olla, että toimitaan yhteisessä kirkossa yhteisten päämäärien hyväksi. Tätä henkeä toivon myös niihin keskusteluihin, joita viime aikoina on käyty joidenkin herätysliikkeiden kanssa.

Naispappeus
Mitä ajattelette naispappeudesta? Miten menettelisitte piispana, jos seurakunnan työntekijä kieltäytyy työskentelemästä naispapin kanssa?
Kirkkomme on tehnyt myönteisen ratkaisun naispappeudesta kaksi vuosikymmentä sitten ja siten naispapeista on tullut luonnollinen osa seurakuntaelämää. Kirkolla on edessään suuria haasteita, joihin vastaamiseen tarvitaan kaikkien voimavarat. Siksi on valitettavaa, että virkakysymyksestä kiistely vie resursseja kirkon varsinaisen tehtävän toteuttamiselta.

Syrjintää ja epäasiallista käyttäytymistä ei pidä sallia kirkossa sen enempää kuin muissakaan työyhteisöissä. Konfliktitilanteissa tulee toimia niiden periaatteiden mukaisesti, jotka kirkossa on yhteisesti päätetty.

Kirkossa tulisi olla tilaa virkakysymyksessä eri tavalla ajatteleville. Kristillisen rakkauden velvoittamina kirkossamme on jatkuvasti tavoiteltava keskinäistä kunnioitusta ja yhteyttä.

Julkisuus luo mielikuvan siitä, että naispappeus on kirkkomme tasa-arvo-ongelma. Lukumääräisesti harvat ongelmatilanteet ovat saaneet suhteettomat mittasuhteet. Paljon suurempi haaste tasa-arvon näkökulmasta on siinä, miten saamme miehiä opiskelemaan kirkon virkaan ja hakeutumaan seurakuntiin töihin. Kirkon henkilöstöstä naisia on yli 70 prosenttia ja seurakuntapapit ovat ainoa työntekijäryhmä, jossa miehet ovat vielä enemmistönä.

Kirkon ja valtion suhteet
Mitä mieltä olette kirkon ja valtion suhteista? Pitäisikö niitä jotenkin muuttaa?

Kirkon ja valtion suhteet ovat Suomessa nykyisin hyvät eikä niitä ole tarvetta muuttaa. Sekä perustuslaki että uskonnonvapauslaki ovat vasta hiljakkoin uudistettu. Kirkolla on itsenäisyys omissa asioissaan ja päätöksenteossaan. Se tarjoaa hyvät toimintaedellytykset kirkon työlle. Kirkko arvostaa sitä, että valtiovalta ymmärtää uskonnon merkityksen ihmisen elämässä ja antaa vapauden uskonnon julkiselle ja yksityiselle harjoittamiselle.

Kirkko hoitaa useita yhteiskunnallisia tehtäviä. Esimerkiksi hautaustoimi on lakisääteisesti uskottu kirkon vastuulle. Merkittäviä tehtäviä ovat myös väestökirjanpitoon liittyvät vastuut, kulttuurihistoriallisten rakennusten ja miljöiden ylläpito sekä laaja lapsi-, nuoriso-, perhe- ja diakoniatyö. Unohtaa ei pidä myöskään ulkosuomalaistyötä ja kirkon kriisivalmiutta. Kirkon tulee saada yhteiskunnallisista tehtävistä riittävä korvaus.

Historiallisesti kirkko ja valtio ovat Suomessa läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Kirkon ja valtion yhteistyön tarkoituksena on yhteiskunnan ja yksilön kokonaisvaltainen hyvä. Esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää ilman kristinuskon ja kirkon vaikutusta. Kirkon vuosisatainen arvokasvatus on muovannut syvästi suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Suomalaisesta päivähoidon uskontokasvatuksesta ja uskonnonopetuksesta olisi opittavaa muuallakin Euroopassa. Samoin vankilasielunhoito sekä puolustusvoimien kirkollinen työ ovat hoidettu maassamme hyvällä tavalla.

Yhteiskunnalliset suhteet
Pitäisikö kirkon ottaa nykyistä aktiivisemmin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten yritysten irtisanomisiin tai ydinvoimaan?

Luterilaisuuteen kuuluu maallisen ja hengellisen regimentin eli hallintavallan erilaisuus. Ne molemmat ovat alueita, joilla Jumala vaikuttaa. Maallisella alueella ratkotaan asioita järjen avulla, hengellisellä alueella Jumala toimii sanan ja sakramenttien kautta. Regimenttejä ei pidä sekoittaa keskenään. Regimenttiopista johtuen Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole ollut kovin aktiivinen kannanottaja tai keskustelija yhteiskunnallisissa asioissa.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana on kirkkomme aktiivisuus sosiaalietiikan alalla lisääntynyt. Maallisen ja hengellisen elämän välillä ei nähdä ristiriitaa, jos luterilainen opetus uskon ja rakkauden suhteesta ymmärretään oikein. Kirkolla on myös yhteiskunnallinen vastuunsa ja profeetallinen tehtävänsä, joka sen on hoidettava.

Mielestäni kirkko voi olla ja kirkon pitää olla aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa. Sen tulee pitää erityisesti esillä ihmisarvoa, lähimmäisenrakkautta, oikeudenmukaisuutta, totuutta ja rehellisyyttä, ekologisuutta ja muita tämänkaltaisia perustavia arvoja. Tuomalla kristinuskon eettisiä käsityksiä esille kirkko palvelee yhteiskuntaa. Kirkkoa tarvitaan myös yhteiskunnan rakenteiden ja kehityskulkujen kriitikkona. Sen sijaan kirkon pitää olla varovainen antamaan käytännön ohjeita yksittäisissä ratkaisuissa tai tilanteissa. Niissä sillä harvoin on sellaista asiantuntemusta, jota ei muilla olisi.

Oma laaja kysymyksensä on se, mikä tai kuka on kysymyksessä mainittu "kirkko", joka ottaa kantaa. "Kirkon äänen" käyttämistä voi tarkastella yksittäisestä kirkon jäsenestä aina kirkolliskokoukseen saakka. Erityisesti piispoilta odotetaan kirkon äänen käyttämistä ja yhteiskunnallista aktiivisuutta.

Maallikkous
Olemme pienellä porukalla pohtineet paikkaamme seurakunnassa. Miten te suhtaudutte maallikoihin kirkossa?

Uudessa testamentissa kutsutaan kirkkoa Jumalan kansaksi (Apt. 18:10, Room. 9:24-26, Tiit. 2:14, 1 Piet. 2:9-10). Tähän Jumalan kansaan (kreikaksi laós theou) kuuluminen oli kunnianimitys, joten siitä johdetulla käsitteellä maallikko (kreikaksi laikós) ei ole mitään väheksyvää vivahdetta. Seurakunnassa jokainen jäsen on kasteensa perusteella asianosainen ja täysivaltainen.

Jumalan kansaan kuuluvat sekä papit että maallikot. Maallikoiden osuus kirkon asioissa on yhtä luonnollista luterilaisen uskon näkökulmasta kuin pappienkin osuus. Usein asetetaankin maallikot ja papit (tai ylipäänsä seurakunnan työntekijät) aivan turhaan vastakkain.

Valitettavasti maallikkous ei ole toteutunut kirkossamme riittävästi. Se on nähty joko seurakunta-aktiivisuutena ja unohdettu arkinen kutsumus tai sitten on painotettu maallikkoja seurakunnan reservityövoimana ja pikkupappeina ja aiheutettu turhaa jännitettä pappien ja maallikkojen välille. Seurakunta-aktiivit ansaitsevat tunnustusta toiminnastaan. Mutta samalla on korostettava, ettei se voi olla ainoa maallikkouden toteutumisen malli. Olisikin erittäin tärkeää vapauttaa maallikot väärästä roolista, jolloin yhtäältä kynnys seurakunnan yhteyteen voisi madaltua "tavallisille" kirkon jäsenille, toisaalta voisi löytyä nykyistä helpommin kirkon jäsenyyden koko sisältö.

Seurakuntalaisen on rohkaistuttava näkemään luontevasti oma elämänsä osana kirkon elämää. Hänen ensisijainen paikkansa on tavallisen elämän keskellä kotona, työssä, harrastuksissa, yhteiskunnassa Samalla on kuitenkin hyvä kantaa vastuuta seurakunnasta kunkin lahjojen, taipumusten ja mahdollisuuksien mukaan. Esimerkiksi jumalanpalvelusuudistuksessa on tahdottu korostaa maallikkojen osuutta, ei hoitamassa pappien tehtäviä, vaan nimenomaan kantamassa vastuuta omassa roolissaan. Tässäkin on vielä paljon kehitettävää.

Seurakunnan työntekijöiden ja seurakuntalaisten välisen suhteen on perustuttava tasavertaiseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen. Vain maallikkojen aktiivisuuden varassa kirkon elämä voi uudistua. Kastetuissa kirkon jäsenissä on kirkkomme työn voimavara. Siksi maallikkouden löytäminen ja arvostaminen on kirkkomme tulevaisuuden kannalta elintärkeää.



Raamattu
Ovatko Jeesuksen sanat päteviä edelleen ja onko apostolien kirjoituksia tarvetta soveltaa nykyisin ja tässä mielessä päivittää Raamattua?

Kysymys Raamatusta on äärimmäisen tärkeä, sillä - kuten kirkkolaissa ja -järjestyksessä todetaan - "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa." "Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan."

Raamattu on kokonaan Jumalan pyhää sanaa eli ilmoitusta, mutta kokonaan myös ihmisten kirjoittama. Raamatun jumalallista alkuperää ja inhimillistä muotoa ei voi eikä tarvitse erottaa toisistaan. Ei ole vaikea nähdä, että tietyt Raamatun osat ovat persoonallisesti värittyneitä. Paavalilla on tietty ajattelu- ja kirjoitustapansa. Johanneksen evankeliumissa on aivan toisenlainen sävy kuin muissa evankeliumeissa. Raamattu on siis kirja, jossa on selvästi inhimillisiä piirteitä. Kuitenkin kristityt ovat aivan vakuuttuneita siitä, että juuri Pyhä Henki puhuu Raamatussa (esim. 2 Piet. 1:21). Koko Raamattu on sellainen, miltä Jumala on halunnut sen näyttävän ja Jumala voi käyttää koko Raamattua puhuessaan meille ajankohtaisen sanansa. Niin Jeesuksen opetuksista kuin apostolien kirjoituksista tulee meille elävää Jumalan sanaa, kun Jumala tekee Raamatun sanan eläväksi Hengellään.

Kirkon jatkuva tehtävä on kysyä, mitä Jeesuksen ja apostolien opetus merkitsee tässä meidän ajassamme. Tämä tehtävä ei ole yksinkertainen ja helppo. Kirkon tulee elää tässä ajassa ja muuttua, mutta samalla pitää kiinni siitä, että Jeesuksen opettama ja apostolien välittämä kristinuskon ydinsanoma ja tehtävä ei muutu. Siten kirkko elää koko ajan muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön jännitteessä. Piispan erityinen tehtävä on huolehtia siitä, että apostoliselta ajalta periytyvä sanoma säilyy muuttumattomana, vaikka sen välittämisen muodot ja tavat muuttuvat ja niiden tuleekin muuttua.

Kirkosta eroaminen
Miksi kirkko on niin huolestunut kirkosta eroamisesta? Eikö sen pitäisi keskittyä pikemminkin evankeliumin julistamiseen?

Kirkosta eroaminen ja kirkkoon liittyminen on ollut aaltoliikettä sen jälkeen, kun vuoden 1923 uskonnonvapauslaki mahdollisti kirkosta eroamisen. Vuonna 2003 voimaan tullut uusi uskonnonvapauslaki helpotti kirkosta eroamista huomattavasti ja eroluvut ovatkin olleet sen jälkeen korkeita. Eronneista 70 prosenttia on 18-39 -vuotiaita nuoria aikuisia, jotka eroavat ennen kaikkea siksi, koska kirkolla ei ole heille henkilökohtaista merkitystä ja koska kokevat kirkon liian suvaitsemattomaksi. Eronneista 20 prosenttia on vanhempia ihmisiä, jotka eroavat ennen kaikkea koettuaan henkilökohtaisia pettymyksiä kirkkoon. Loput 10 prosenttia ovat lapsia, jotka eroavat vanhempiensa mukana.

Kirkon varsinainen tehtävä ei ole olla huolissaan jäsentensä määrästä tai pyrkiä pitämään mahdollisimman paljon jäseniä, vaikka toki jokainen jäsenen menettäminen on pettymys ja epäluottamuslause kirkolle.

Kirkon perustehtävä on julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Saman asian on kirkkomme uusi strategia ilmaissut siten, että kirkon perustehtävänä on "kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta". Näin ymmärrettynä jäsenmäärä on seurausta kirkon elämästä, ei toiminnan perusta. Silti juuri vastuu kirkon tehtävän hoitamisesta haastaa kirkon huolehtimaan jäsenistään ja jäsenpohjastaan. Huoli ei ole kirkosta, vaan ihmisten hyvästä ja tulevaisuudesta.

Kirkosta eroamisilmiö on osa suurempaa aatteellista ja historiallista murrosta eikä siihen ole olemassa yksinkertaista ratkaisua. Olennaista on olla uskollinen varsinaiselle kirkon tehtävälle. Uskontodistus Kristuksesta toteutuu aidoimmin siellä, missä kirkko on kirkko, jumalanpalveluksessa, kirkollisissa toimituksissa, diakonian leipäjonoissa, syrjäytyneitten auttamisessa, sielunhoidossa, kaikkialla siellä, missä ihminen kohdataan henkilökohtaisesti. Ennen kaikkea tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta ja viisautta kirkkomme elämän uudistumiseen.

Seurakuntaliitokset
Meilläpäin on keskusteltu seurakuntaliitoksista. Mitä mieltä olet seurakuntien yhdistämisistä?

Seurakuntarakenteet ovat kirkossamme laajamittaisessa, historiansa nopeimmassa muutoksessa, koskettavathan ne yli puolta kaikista seurakunnista. Kuluvalla vuosikymmenellä on seurakuntien lukumäärä vähentynyt yli 70:llä. Syyt seurakuntien yhdistymisiin johtuvat yhtäältä seurakuntien omista tarpeista, kun jäsenistö ja toimintaympäristö muuttuu. Muun muassa väestön väheneminen tai kasvu sekä väestörakenteen muutos, jäsenkehitys, voimakas muuttoliike, elämäntavan muutos sekä taloudelliset tekijät luovat muutospaineita seurakuntarakenteeseen. Toisaalta seurakuntien yhdistymisiin johtavat kuntarakenteessa tapahtuvat muutokset. Kunta- ja palvelurakenneuudistus vaikuttaa seurakuntiinkin.

Seurakuntien yhdistymisiin liittyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kummat näistä toteutuvat, riippuu paljolti siitä, mistä lähtökohdista, keiden tarpeista ja miten yhdistyminen tapahtuu. Olennaisinta on kysyä, miten luodaan parhaat edellytykset seurakunnan perustehtävän toteutumiselle sekä seurakuntalaisten hengellisen elämän vahvistumiselle. Tällöin on kiinnitettävä huomiota erityisesti kolmeen näkökohtaan, jotka kirkkohallituksen asettama seurakuntarakennetyöryhmä on nostanut esille: 1. Seurakunnan jäsenyyden vahvistaminen. 2. Seurakuntayhteisöjen tukeminen. 3. Itsekannattavuuden kehittäminen.

Kirkkohallituksen seurakuntajakoa koskevassa päätöksenteossa ja Kirkkohallitukseen kantautuneessa palautteessa on erityisesti kaksi asiaa viime aikoina askarruttanut mieltäni. Ensinnä se, onko aina osattu seurakuntien yhdistymisiä tarkastella riittävästi seurakuntalaisen näkökulmasta ja ottaa huomioon hänen tarpeensa? Toiseksi tukevatko tehdyt ratkaisut seurakuntayhteisöä, ennen kaikkea sitä lähiyhteisöä, johon seurakuntalainen tuntee kuuluvansa? Siksi oma kirkko ja hautausmaa, oma pappi ja muut työntekijät sekä säännöllinen jumalanpalveluselämä kirkollisine toimituksineen ovat tärkeitä. Monin paikoin nämä on otettu huomioon ja yhdistyminen on merkinnyt seurakuntaelämän kehittymistä ja monipuolistumista sekä voimavarojen aiempaa tarkoituksenmukaisempaa käyttöä.

Seurakunnan yhdistyminen on aina suuri muutos, joka kaipaa huolellisen valmistelun ja päätöksenteon jälkeenkin tukitoimia. Siksi erityisesti tuomiokapituleilla on tärkeä tehtävä niin seurakunnan työyhteisön kuin koko seurakuntayhteisön tukemisessa.

Evankelioimistyö
Tiedän että olette toiminut Kirkkohallituksen evankelioimistyön toimikunnan puheenjohtajana. Tarvitaanko kirkossa erityistä evankelioimista?

Evankelioimisessa on kysymys kirkon perustehtävästä. Kristillinen kirkko on lähetetty julistamaan sanoin ja teoin evankeliumia Jumalan pelastusteosta Jeesuksessa Kristuksessa. Kirkon tarkoituksena on mahdollistaa ihmiselle pyhän Jumalan kohtaaminen. Kirkon ensisijainen tehtävä on hengellinen ja sen odotetaan vastaavan ihmisten hengellisiin tarpeisiin. Ajassamme elää syvä Jumalan kaipuu, johon kristinuskon odotetaan vastaavan. Evankeliumille on kysyntää!

Uudenlainen hengellisyys ja henkisyys tarjoavat evankeliumille tarttumapintaa ja mahdollisuuksia. Kirkon tulee liian hätäisen tuomitsemisen sijasta pyrkiä löytämään ihmisten hengelliset odotukset ja aikamme ilmiöiden uskonnolliset ulottuvuudet sekä rakentamaan siltaa ihmisten uskonnollisen kaipuun ja kristillisen hengellisyyden välille. Olennaista on kysyä, miten evankeliumia voitaisiin julistaa tämän ajan ihmisille niin, että se tulisi kuulluksi. Nyt on aika puhua Jumalasta yksinkertaisesti ja selvin sanoin, tämän ajan ihmisten elämään ja Jumalan sanaan ankkuroituen!

Nykyajan ihmisten tarpeet ovat samat kuin ennen. Ihminen kyselee elämänsä tarkoitusta, sen voiman lähteitä, suhdettaan kuolemaan ja kärsimykseen, kysymyksiä syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hänkin etsii elämäänsä toivoa ja lohtua. Modernin ihmisen syvimpiin tarpeisiin kuuluu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Siksi kirkossamme tarvitaan kokonaisvaltaista ihmisten kohtaamista ja yksinkertaista julistusta Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan.

Valitettavasti evankelioiminen on käsitteenä rasitettu ja altis monille väärinymmärryksille. Monien mielestä siihen liittyy uskon tyrkyttämistä, hengellistä manipulointia ja uskonnollisiin ratkaisuihin pakottamista. Tällainen toiminta ei ole evankelioimista. Luterilaisessa teologiassa on paikkansa evankelioimisille, joka on kutsu palata kasteessa lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen ja uuteen elämään Kristuksessa. Luterilaisen tunnustuksen valossa evankelioiminen on sitä, että sekä uskovia että uskosta etääntyneitä kehotetaan palaamaan kasteen armoon.

Suomen moniuskontoistuessa ja maallistuessa myös lähetys alkaa kotiovelta. Lähetyksessä ja evankelioimisessa on kyse saman tehtävän eri puolista. Evankeliumi on vietävä sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta ja sinne, missä Kristusta ei enää tunneta.

Kristillisen uskon ja kirkkomme kohtalonkysymyksiä on se, löytääkö se olemukseensa kuuluvan lähetystehtävän ja ottaako se tämän tehtävän todesta. Se merkitsee samalla palaamista uskon alkulähteille, Jumalan sanaan, ja luottamusta evankeliumin omaan voimaan. Kirkkomme on koko ajan tavoiteltava uskollisuutta raamatullisille ja hengellisille lähtökohdilleen. Samalla sen on jatkuvasti tarkkailtava elämää ja ympäristöä tuodakseen evankeliumin sanoman läsnä olevaksi kulloisenkin ajan keskellä. Sekä evankelioiminen että lähetys ovat kirkon elinehto.

Piispan tehtävät
Piispalle asetetaan nykyisin monenlaisia odotuksia ja haasteita. Mitkä ovat mielestäsi piispan tärkeimmät tehtävät?

Piispanvirka on kaitsijan virka. Kirkkojärjestyksen 18 luvun alussa piispan tehtävä ilmaistaan hyvin tiivisti ja lyhyesti: "Piispa, kukin hiippakunnassaan, on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.

" Kaitsijan tehtävä on huolehtia Kristuksen kirkolleen antaman tehtävän uskollisesta hoitamisesta. Kaitsijan tehtävänä on auttaa ihmisiä löytämään yhteys Kristukseen, pysymään siinä ja näkemään, mitä usko ja rakkaus merkitsevät siinä yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa Jumalan kansa kulloinkin elää. Kaitsijan tehtävä on valvojan ja tarkkaajan, tien näyttäjän ja rohkaisijan, ykseyden vaalijan ja puolustajan tehtävä. Ytimeltään piispan virka on hengellinen tehtävä.

Piispan kaitsentatehtävän toteutustavoiksi on keskiajalta lähtien ymmärretty julkinen opettaminen, hallinto ja vihkiminen (potestas magisterii, iurisdictionis ja ordinis). Piispa on hengellinen opettaja, joka on vastuussa - paitsi omasta opetuksestaan - myös siitä, että kirkossa toimitaan oikean opin mukaan. Hän johtaa kirkollista hallintoa alueellaan sekä edistää kirkon tehtävän toteutumista seurakunnissa. Hän osallistuu myös kokonaiskirkon tehtäviin ja kantaa omalta osaltaan vastuuta piispojen kollegiosta.

Hänen tehtäviinsä kuuluu vihkiä papit sekä tukea ja valvoa seurakunnan työntekijöitä. Nykyisenä aikana on tärkeä rohkaista niin seurakunnan jäseniä kuin työntekijöitä ja luottamushenkilöitä elämään kristittynä tässä maailmassa.

Piispan tehtävään kuuluu julkisuus, antaahan hän kasvot hiippakunnalle ja kirkolle. Mutta yhtä tärkeää on se, mikä tapahtuu julkisuudelta piilossa: rukous ja sielunhoito kaitsettavien ja koko kirkon puolesta. Samalla on rohkaisevaa tietää, että myös piispaa kannetaan jatkuvasti rukouksissa Jumalan eteen, sillä omin voimin ei kaitsijan tehtävää voi hoitaa.