Päivän vieras -kolumni 17.6.2024 Itä-Häme
Tasavallan presidentti Alexander Stubbilla on tullut sata päivää täyteen tehtävässään. Erilaisia arvioita on esitetty siitä, miten hän on suoriutunut presidenttinä.
Uutissuomalaisen eri lehdissä julkaistu arvio oli otsikoitu, että Stubbin alkukausi on mennyt ilman mokia.
Ottamatta kantaa uuden tasavallan presidentin onnistumiseen jäin pohtimaan uutisen otsikkoa. Kertooko se jotain tyypillistä tästä ajasta ja meistä suomalaisista? Etsimmekö ensisijaisesti virheitä ja kaivelemme mokia?
Alexander Stubb on itse sanonut Helsingin Sanomien (24.5.) Lasten uutisten haastattelussa, että ero ”Suomen presidentin ja pääministerin tehtävissä on vähän hassu. Hirveän moni haluaa, että pääministeri epäonnistuu. Esimerkiksi poliittisista syistä. Ja hirveän moni ihminen haluaa, että presidentti onnistuu.”
Jotain on pielessä, jos yhteisten asioiden hoitajiksi valittujen toivotaan epäonnistuvan tehtävässään tai jos arvioijien tärkeimpänä tehtävänä on kaivella virheitä. Yhteinen etu on, että hän onnistuu!
Mihin tahansa julkiseen virkaan tuleva altistaa itsensä kritiikille ja arvostelulle. Se kuuluu asiaan. Sitä myös tällaisessa tehtävässä oleva välttämättä tarvitsee. Selvää on, ettei virheitä tai väärinkäytöksiä saa peittää.
Asiallinen ja asiaan keskittyvä kritiikki auttaa sen kohdetta. Parhaimmillaan se avaa uusia näköaloja ja tarjoaa toisenlaisia näkökulmia asian edistämiseen. Hyvä arvostelu pitää jalat maassa ja estää sulkeutumasta omaan norsunluutorniin.
Ongelma on siinä, jos arvioinnin lähtökohtana ja pyrkimyksenä on kampittaminen ja mollaaminen eikä kannustaminen ja auttaminen onnistumaan.
Palaute on työelämän suurin pieni asia. Varmasti jokaisen kokemusmaailmaan kuuluu se, kuinka rohkaisevaa on kannustava palaute. Se auttaa parhaimmillaan samalla koko yhteisöä onnistumaan. Sen sijaan epäoikeudenmukainen ja epämääräinen kritiikki lannistaa ja syö väistämättä myös yhteisiä päämääriä.
Vanhassa katekismushurskaudessa on paljon yhä nykyaikaan sopivaa viisautta. Kahdeksas käsky kuuluu: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Katekismuksen kahdeksannen käskyn selityksen mukaan toivomme itsestämme sanottavan pelkkää hyvää. Vastavuoroisesti meidän on puhuttava lähimmäisistämme samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä.
”Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus. Emme kuitenkaan saa paljastaa lähimmäisen rikkomuksia ilman varmaa tietoa ja painavaa syytä.”
”Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä.”
Millaisessa maailmassa eläisimme, jos auttaisimme toisiamme onnistumaan? Mitähän perheissämme, työpaikoillamme ja yhteiskunnassamme tapahtuisi, jos puhuisimme toisista lähtökohtaisesti hyvää? Silloin siunaisimme toisia, sillä latinan siunausta tarkoittava sana benedicere tarkoittaa suomeksi ”puhua hyvää”.