Joskus hengellinen oivallus tai kysymys nousee mieleen aivan arkisen tapahtuman yhteydessä. Muistan varusmiesajaltani yli neljän vuosikymmenen takaa, kuinka istuin Santahaminan varuskunnassa Uudenmaan jääkäripataljoonan auditoriossa oppitunnilla. Penkit ja edessä oleva taso olivat paksua, lakattua mäntyä. Meille oli iskostettu päähän, että selkänoja oli vain penkin tukirakenne. Piti siis istua ryhdikkäästi selkä suorana eikä nojata penkkiin.
Yhtäkkiä kesken oppituntia katseeni osui edessä olevan mäntyisen tason silmän näköiseen oksaan. Sen ympärille oli joku raaputtanut kolmion. Heti mieleeni tuli vanha kristillinen symboli. Kolmio, jonka sisällä on silmä, on kaikkinäkevän ja -valtiaan Jumalan vertauskuva. Sydämeni täytti levollisuus. Jumala näkee minut, hän tuntee minut, hän tietää kaikki asiani ja koko elämäni.
Raapustuksen sisällä olevaa oksaa katsoessani mieleeni tulivat tutut Psalmin 139 sanat: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.” (Ps. 139:1–6). Kaiken keskellä minulla oli turvallinen olo.
Toinen samantapainen tilanne tapahtui yli kaksikymmentä vuotta sitten Heinolassa huoltoasemalla. Käytin autoni pikapesussa. Kun istuin autossa pesun aikana, kiinnitin huomioni huoltamon kassalta saamaani paperiseen liinaan. Siihen oli painettu kaksi virkettä: Rapa ruostuttaa. Pesu pelastaa.
Teksti pysähdytti. Siinä on oivallettu jotain olennaista kristinuskon sisällöstä. Siinä kerrotaan samalla, millaista on kristityn ihmisen elämä.
Rapa ruostuttaa, lika tahraa, synti sumentaa ja särkee meidän uskomme ja elämämme. Esimerkkejä löydämme lähimmäistemme ja kansamme kohtaloista, ihmiskunnan historiasta ja ajankohtaisesta maailmanpolitiikasta, mutta myös kirkkomme vaiheista.
Synnin seuraukset eivät näy ainoastaan ympärillämme; ne tuntuvat kipeästi meissä itsessämme. Siksi meidän ihmisten teot ja ansiot eivät riitä pelastuksemme perustaksi ja Jumalan armon hinnaksi. Pesukoneen pyöriessä auton ympärillä mieleeni nousivat Raamatun sanat: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.” (Sananl. 28:13, vuoden 1933 suomennos.) Ymmärsin, että juuri me ravan likaamat ja synnin tahrimat saamme lahjaksi armon, emme itsenne ja ansiomme takia, vaan Kristuksen sovitustyön tähden.
Onneksemme pesu pelastaa, Jumalan rakkaus ja armo riittää. Hän on jo kerran antanut meille pyhän kasteen pesun. Uskolla saamme ottaa sen vastaan ja omistaa itsellemme.
Kertomani tapahtumat tulivat mieleeni, kun reilu viikko sitten luin kotonani aamulla Länsi-Savoa. Lehdessä oli uutinen kalastukseen sopivista veneistä. Huomasin jutussa itselleni aivan uuden käsitteen: taivasankkuri.
Vannoutuneet kalamiehet varmaan tietävät, mistä on kyse. Minulle asia oli uusi ja siksi piti ottaa asiasta selvää. Opin, että taivasankkuri haastaa perinteisen ankkurin veneissä. Kalastus-lehden (1.2.2017) mukaan ”Taivasankkuri on vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan ankkuroitumista paikoilleen keulasähkömoottorin GPS-signaalin avulla. Mitään pohjaan kiinnittymistä ei tapahdu vaan keulasähkömoottori pyörii akselinsa ympäri säännöstellen jatkuvasti potkurin kautta voimaa paikallaan pysymiseen.”
Taivasankkuri kuulostaa näppärältä tavalta pitää vene paikoillaan. Mutta sitten mieleeni tuli viime aikoina paljon uutisoitu gps-häirintä. Entä jos signaalia ei saakaan tai se häiriintyy? Silloinhan ei tietenkään ankkuri toimi.
Vanhan sanonnan mukaan kristitty elää sydän taivaassa ja kädet aurassa. Mikä on meidän elämämme taivasankkuri? Mitä pitää meidät ankkuroituna taivaaseen niin lujasti, että kestämme elämän ja maailman myrskyissä, tuulissa ja häiriöissä?
Näiden kysymysten äärellä muistin raamatunkohdan Heprealaiskirjeen kuudennesta luvusta: Jumala ”tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni”. (Hepr. 6:18b-20a).
Kristillinen toivo ankkuroituu siihen, että Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan valtakunta on lopullisesti murtautunut keskellemme. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta syntiemme rangaistus on sovitettu. Tie taivaaseen on Kristuksen tähden avoin. Taivasankkurimme perustuu Jeesukseen, hänen ristiinsä ja ylösnousemukseensa. Hän on ennen meitä astunut kuoleman rajan tuolle puolen, astunut ihmisen ja Jumalan erottavan väliverhon läpi kaikkein pyhimpään, Jumalan luo. Jeesuksessa on luja ja varma elämän ankkuri.
Viime aikoina ovat huolet ja pelot täyttäneet uutiset ja tunkeutuneet myös meidän ajatuksiimme. Maailmanlaajuisten uhkakuvien lisäksi oman elämän pienet ja suuret murheet koettelevat. Helposti toivottomuus valtaa alkaa. Siksi on tärkeää tänäkin iltana muistaa, ettei toivottomuuteen ole syytä. Kaiken keskellä meillä kristityillä on toivo. Se kiinnittyy Jeesukseen Kristukseen, siihen armoon ja rakkauteen, jota hän tuntee meitä kohtaan. Saamme laittaa kaiken toivomme Jeesukseen. Sitä ei pysty häiritsemään mikään eikä kukaan. Apostoli Paavalin sanoin: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.” (Room. 15:13).
Seppo Häkkinen
piispa emeritus