Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 4\/2022<\/p>\n
Aloittaessani papin virassa 1980-luvun alkupuolella hautajaisissa n\u00e4kyi viel\u00e4 silloin t\u00e4ll\u00f6in naisilla suruharsoja ja miehill\u00e4 surunappeja tai -nauhoja. Suru tehtiin n\u00e4kyv\u00e4ksi.<\/p>\n
Aikoinaan surun julkinen ilmaiseminen kuului tapakulttuuriin. Oli normaalia n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 julkisesti kokeneensa menetyksen ja el\u00e4v\u00e4ns\u00e4 suruaikaa. Toisinaan se koettiin pakkosuremisena. Siksi on yht\u00e4\u00e4lt\u00e4 ymm\u00e4rrett\u00e4v\u00e4\u00e4, ett\u00e4 viime vuosikymmenin\u00e4 suruharsot, -napit ja -nauhat ovat kadonneet. Toisaalta on menetys se, ett\u00e4 nykyisin suru j\u00e4\u00e4 helposti n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6miin.<\/p>\n
Kuolemansurusta v\u00e4itellyt FT Mari Pulkkinen on todennut, ett\u00e4 kolmannella vuosituhannella kielletyn kuoleman aikakausi on monelta osin ohitettu, mutta kysymys surun kielt\u00e4misest\u00e4 on yh\u00e4 ajankohtaisempi. H\u00e4nen mukaansa viime vuosina suomalaisten suhde suruun on jossakin m\u00e4\u00e4rin avautunut. Silti kaikkineen suru n\u00e4ytt\u00e4ytyy kuolemaa itse\u00e4\u00e4n merkitt\u00e4v\u00e4mp\u00e4n\u00e4 tabuna.<\/p>\n
Viime vuosikymmenten yksityistymiskehitys ja p\u00e4rj\u00e4\u00e4misen eetos ovat entisest\u00e4\u00e4n vauhdittaneet surun k\u00e4tkemist\u00e4. Koronavuodet ovat valitettavasti kiihdytt\u00e4neet kehityssuuntaa, kun hautajaiset on vietetty vain l\u00e4heisten kesken ja avointen muistotilaisuuksien m\u00e4\u00e4r\u00e4 on v\u00e4hentynyt.<\/p>\n
N\u00e4kyv\u00e4 merkki surun k\u00e4tkemisest\u00e4 on suhtautuminen itkemiseen. Sin\u00e4ns\u00e4 itkeminen on suremiseen kiinte\u00e4sti ja itsest\u00e4\u00e4n selv\u00e4sti kuuluva osa-alue. Julkista itkua kartetaan ja monen omaisen huoli on, miten selvi\u00e4\u00e4 hautajaisista itkem\u00e4tt\u00e4. Kyyneleet saatetaan k\u00e4tke\u00e4 jopa l\u00e4heisimmilt\u00e4 perheenj\u00e4senilt\u00e4.<\/p>\n
Aikamme ihanteena on surunilmausten kontrollointi. Julkisen itkemisen v\u00e4heneminen vie niin surevalta kuin h\u00e4nen l\u00e4heisilt\u00e4\u00e4n ja saattov\u00e4elt\u00e4 mahdollisuuden tunteiden ilmaisemiseen ja surun sanoittamiseen.<\/p>\n
Mari Pulkkisen mukaan suomalaiselle kulttuurille on tyypillist\u00e4 j\u00e4tt\u00e4\u00e4 surevat omaan rauhaansa, rajata suru yksityisasiaksi ja kunnioittaa sit\u00e4 v\u00e4h\u00e4n liikaakin. Surun j\u00e4\u00e4misell\u00e4 piiloon on seurauksia sek\u00e4 yksil\u00f6lle ett\u00e4 yhteis\u00f6lle.<\/p>\n
Kun surun julkinen ilmaiseminen esimerkiksi surupukeutumisella on kadonnut, vaatii surevalta rohkeutta paljastaa menetyksen kokemus. T\u00e4h\u00e4n me suomalaiset emme tunnu olevan valmiita. Samalla sureva j\u00e4\u00e4 vaille my\u00f6t\u00e4tuntoa ja tukea, joita h\u00e4n tarvitsisi.<\/p>\n
Surun piilottaminen vaikuttaa my\u00f6s koko yhteiskuntaan. Surusta tulee kummajainen, vaikka menetys, kuolema ja suru kuuluvat ihmisyyteen eik\u00e4 yksik\u00e4\u00e4n voi niilt\u00e4 v\u00e4ltty\u00e4. Ne ovat osa el\u00e4m\u00e4nkokonaisuutta.<\/p>\n
Brittil\u00e4inen kirjailija ja professori C.S. Lewis pohti k\u00e4rsimyksen ongelmaa. H\u00e4n kirjoitti siit\u00e4 syv\u00e4llisen kirjan. Mutta teoria ja tieto ei riitt\u00e4nyt. Vasta menetetty\u00e4\u00e4n puolisonsa h\u00e4n ymm\u00e4rsi, miten menetys ja rakkaus liittyv\u00e4t yhteen. Elokuvassa ”Varjojen maa” Lewis sanoo: \u201dJoka ei ole koskaan menett\u00e4nyt, ei ole koskaan rakastanut. Joka ei ole koskaan rakastanut, ei ole koskaan menett\u00e4nyt.\u201d<\/p>\n
Suru on merkki rakkaudesta. Siksi sill\u00e4 tulisi olla tilaa my\u00f6s julkisuudessa.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 4\/2022 Aloittaessani papin virassa 1980-luvun alkupuolella hautajaisissa n\u00e4kyi viel\u00e4 silloin t\u00e4ll\u00f6in naisilla suruharsoja ja miehill\u00e4 surunappeja tai -nauhoja. Suru tehtiin n\u00e4kyv\u00e4ksi. Aikoinaan surun julkinen ilmaiseminen kuului tapakulttuuriin. Oli normaalia n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 julkisesti kokeneensa menetyksen ja el\u00e4v\u00e4ns\u00e4 suruaikaa. Toisinaan se koettiin pakkosuremisena. Siksi on yht\u00e4\u00e4lt\u00e4 ymm\u00e4rrett\u00e4v\u00e4\u00e4, ett\u00e4 viime vuosikymmenin\u00e4 suruharsot, -napit ja -nauhat ovat … Lue lis\u00e4\u00e4<\/a><\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[4],"tags":[18],"class_list":["post-196","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-kirjoituksia","tag-18"],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/196","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=196"}],"version-history":[{"count":4,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/196\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":3445,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/196\/revisions\/3445"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=196"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=196"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=196"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}