Hautausmaalla ihminen kohtaa jotakin, mit\u00e4 arjessa on helppo v\u00e4ist\u00e4\u00e4. Pitk\u00e4t hautakivirivit, sammaleen peitt\u00e4m\u00e4t nimet ja hiljaiset k\u00e4yt\u00e4v\u00e4t muistuttavat, ett\u00e4 el\u00e4m\u00e4 on rajallista. Samalla ne kertovat, ettei kuolema tee ihmisest\u00e4 merkitykset\u00f6nt\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Hautausmaat ovat syntyneet k\u00e4yt\u00e4nn\u00f6llisest\u00e4 tarpeesta. Vainajat on saatettava paikkaan, jossa heid\u00e4t voidaan j\u00e4tt\u00e4\u00e4 lepoon arvokkaasti ja turvallisesti. Silti hautausmaa ei ole vain j\u00e4rjestelm\u00e4, jolla yhteiskunta huolehtii kuolleistaan. Se on paljon enemm\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n
Suomessa hautausmaat ovat suurelta osin seurakuntien yll\u00e4pit\u00e4mi\u00e4 ja siksi my\u00f6s pyhi\u00e4 paikkoja. Kristillinen perinne on antanut niille syv\u00e4n hengellisen merkityksen: vainaja lep\u00e4\u00e4 siunatussa maassa yl\u00f6snousemuksen toivossa. Samalla hautausmaiden hiljaisuus puhuttelee my\u00f6s niit\u00e4, jotka sanoittavat pyh\u00e4n toisin.<\/p>\n\n\n\n
Hautausmaa on surun paikka, mutta ei vain surun. Kynttil\u00e4 haudalla, kukat muistokivell\u00e4 ja polku vanhalle sukuhaudalle ovat eleit\u00e4, joilla rakkaus etsii muotoa viel\u00e4 kuolemankin j\u00e4lkeen. Haudan \u00e4\u00e4rell\u00e4 luopuminen saa paikan, nimen ja suunnan.<\/p>\n\n\n\n
Kaikille omaisten haudat eiv\u00e4t ole l\u00e4hell\u00e4. Karjalaan j\u00e4\u00e4neiden vainajien muistomerkit ja muualle haudattujen muistopaikat kertovat kaipuusta, jota v\u00e4limatka ei sammuta. Ne antavat mahdollisuuden pys\u00e4hty\u00e4, muistaa ja kuulua johonkin, vaikka varsinainen hauta olisi kaukana.<\/p>\n\n\n\n
Hautausmaa on samalla yksityinen ja yhteinen. Se on paikka henkil\u00f6kohtaiselle ik\u00e4v\u00e4lle, mutta my\u00f6s kansakunnan ja paikkakunnan muistille. Sankarihaudat, yhteismuistomerkit ja vanhat hautakivet kertovat, millaisista ihmisist\u00e4, vaiheista ja arvoista yhteinen historiamme rakentuu.<\/p>\n\n\n\n
Siksi hautausmaiden hoitaminen ei ole vain k\u00e4yt\u00e4nn\u00f6n ty\u00f6t\u00e4. Se on sivistyksen merkki. Kun hautaa hoidetaan ja muistomerkki\u00e4 vaalitaan, samalla tunnustetaan, ett\u00e4 my\u00f6s menneet sukupolvet kuuluvat meihin. Ihmisarvo ei p\u00e4\u00e4ty kuolemaan eik\u00e4 muisto katoa, vaikka henkil\u00f6kohtaiset muistajat v\u00e4hitellen poistuvat.<\/p>\n\n\n\n
Viime vuosina on alettu n\u00e4hd\u00e4 yh\u00e4 selvemmin my\u00f6s hautausmaiden ymp\u00e4rist\u00f6merkitys. Ne ovat usein taajamien kauneimpia viheralueita: puiden, pensaiden, lintujen ja hy\u00f6nteisten elinpaikkoja. Kuoleman puutarhoissa on paljon el\u00e4m\u00e4\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Ehk\u00e4 juuri siksi hautausmaat ovat niin t\u00e4rkeit\u00e4. Ne pakottavat meid\u00e4t katsomaan el\u00e4m\u00e4\u00e4 kokonaisena: syntym\u00e4\u00e4 ja kuolemaa, iloa ja surua, historiaa ja toivoa. Ne muistuttavat, ett\u00e4 emme el\u00e4 vain itse\u00e4mme varten emmek\u00e4 ole irrallisia niist\u00e4, jotka ovat kulkeneet ennen meit\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Hautausmaa ei ole vain kuolleita varten. Se on ennen kaikkea el\u00e4vi\u00e4 varten: lohdutukseksi sureville, muistutukseksi kiireisille, historiaksi paikkakunnalle ja toivon merkiksi uskonyhteis\u00f6lle. Siksi kuoleman puutarha on lopulta my\u00f6s el\u00e4m\u00e4n puutarha.<\/p>\n\n\n\n
Seppo H\u00e4kkinen<\/p>\n\n\n\n
piispa (em.), TT<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Hautausmaalla ihminen kohtaa jotakin, mit\u00e4 arjessa on helppo v\u00e4ist\u00e4\u00e4. Pitk\u00e4t hautakivirivit, sammaleen peitt\u00e4m\u00e4t nimet ja hiljaiset k\u00e4yt\u00e4v\u00e4t muistuttavat, ett\u00e4 el\u00e4m\u00e4 on rajallista. Samalla ne kertovat, ettei kuolema tee ihmisest\u00e4 merkitykset\u00f6nt\u00e4. Hautausmaat ovat syntyneet k\u00e4yt\u00e4nn\u00f6llisest\u00e4 tarpeesta. Vainajat on saatettava paikkaan, jossa heid\u00e4t voidaan j\u00e4tt\u00e4\u00e4 lepoon arvokkaasti ja turvallisesti. Silti hautausmaa ei ole vain j\u00e4rjestelm\u00e4, jolla yhteiskunta … Lue lis\u00e4\u00e4<\/a><\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[4],"tags":[37],"class_list":["post-4890","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-kirjoituksia","tag-37"],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4890","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=4890"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4890\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":4891,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4890\/revisions\/4891"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=4890"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=4890"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/seppohakkinen.fi\/wordpress\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=4890"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}