Tunnustele hetken valtimon sykintää ranteestasi tai kaulastasi. Sydämen syke on ihmisen elämän ääni. Rukous on sydämen nöyrää puhetta Jumalan kanssa, kuten Kristinoppi vanhastaan opettaa. Näin rukous on ihmisen uskonelämän ääni. Se kertoo, että hän on yhteydessä elämän lähteeseen, Jumalaan.
Kuuntele hetken hengitystä. Hengitys ei ole elämä, mutta se on elämän merkki. Rukous ei ole sama kuin usko, mutta se on uskon merkki, uskon ilmaus ja uskon tunnustus. Rukous on merkki siitä, että tunnustamme tarvitsevamme Jumalaa. Se on avautumista kohtaamaan kaikkivaltias Jumala. Se on turvautumista taivaalliseen Isään. Rukous on Kristuspäivässä keskeistä, sillä se yhdistää ja se johtaa myös ylistykseen Jumalaa kohtaan.
Työskentelin vajaat parikymmentä vuotta seurakuntapappina. Se merkitsi lukemattomia rippikouluja. Opetin kerta toisensa jälkeen rukouksen lajit: pyyntörukous, esirukous, siunaus, kiitos. En tiedä, oliko tästä teoriatiedosta rippikoululaisille paljon hyötyä, vaikka toki pyrinkin havainnollistamaan opetusta. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin elämänkokemus on opettanut, mitä nuo rukouksen lajit oikein merkitsevät.
Pyyntörukous on yleisin rukous. Äitini on kirjoittanut lapsuusmuistoistani kertovaan kirjaan: ”Kahden vuoden ikäisenä luin iltarukouksen ’Levolle laske Luojani’. Isän lukiessa Isä meidän -rukousta ’Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme’, lisäsin ’ja piimää ja maitoo’. Toisen kerran minä osasin itse rukoilla tämän kohdan ’Anna minulle namia ja tikkaria’.”
Yhtäältä lapsuusmuistoissani huvittavat lisäykset Isä meidän -rukoukseen: ”ja piimää ja maitoo”. ”Anna minulle namia ja tikkaria.” Ne kertovat hellyttävästi rukouksen aitoudesta. Rukouksen kynnys on matala. Omat asiat, ilot ja surut, pyynnöt ja kiitokset saa kertoa omin sanoin Jumalalle. Eikä välttämättä edes tarvita sanojakaan. Jumala kyllä tietää ja tuntee meidät.
”Arjen rukoukset ovat usein pyyntöjä ja avunhuutoja omasta tai toisten puolesta. Rukouksen ei tarvitse olla monimutkaista. Jumala kuulee yksinkertaiset sanat, sanattomat huokaukset, kiitokset ja itkut.” Näin kirjoittavat piispat pari vuotta sitten julkaistussa piispainkirjeessä Rukouksen kaipuu.
Joskus olen kuullut vähäteltävän pyyntörukousta. On sanottu, että uskossaan heikot ja vasta uskon alkutaipaleella olevat tyytyvät vain pyytämään apua Jumalalta. Sen sijaan pitkälle edenneet hengellisen elämän mestarit etenevät pyytämisen tuolle puolen. He ylistävät ja palvovat Jumalaa ilmaan minkäänlaisia pyyntöjä. Pyyntörukous on alkeellinen ja naiivi rukoilemisen muoto.
Muistan, miten minua nuorempana ahdisti tällainen ajattelu, omat rukoukseni kun olivat usein kuin pyyntöluetteloita. Sitten oivalsin, että Jeesuksen itsensä opettama rukous, Isä meidän, on pääasiassa juuri pyyntörukous. Myös vuorisaarnassa Jeesus itse kehotti pyytämään: ”Pyytäkää, niin teille annetaan.” (Matt. 7:7).
Pyyntörukous säilyy ensisijaisena rukouksenamme koko elämämme ajan. Syy siihen on yksinkertainen. Olemme riippuvaisia Jumalasta elämämme loppuun saakka. Siksi emme pääse eikä tarvitsekaan päästä rukouselämässämme ”paremmalle tasolle”. Tätä painottaa myös se, että rukoilemista tarkoittavat heprean ja kreikan sanat merkitsevät itse asiassa pyytämistä. Raamattu on täynnä pyyntörukousta ja siinä suositellaan sitä meille ujostelematta.
Toisaalta pyyntöni ”piimää ja maitoa”, ”namia ja tikkaria” kertovat siitä, että omat tarpeet ja toiveet ovat usein päällimmäisenä mielessä. Kasvettuani aikuiseksi käsitykseni rukouksesta on syventynyt. Olen ymmärtänyt kääntää katseeni yhä enemmän omista tarpeista kohti lähimmäistä ja yhteistä hyvää. Olennaiseksi on tullut pyyntö Jumalalle: Tapahtukoon sinun tahtosi. Tämä johtaa toiseen rukouksen lajiin, esirukoukseen.
Kun siirrymme pyyntörukouksesta esirukoukseen, siirrämme painopisteen omista tarpeistamme toisten tarpeisiin ja huoliin. Jumalan valtakunnan jatkuvassa työssä ei mikään ole niin tärkeää kuin esirukous. Kiteytettynä: Esirukous on tapa rakastaa toisia.
Minulla oli piispana etuoikeus, että puolestani rukoiltiin säännöllisesti hiippakunnan seurakunnissa. Samoin moni ihminen – myös moni teistä – kertoi rukoilevansa puolestani. Se oli tavattoman rohkaisevaa ja antoi voimia piispanviran hoitamiseen. Olen yhä hyvin kiitollinen esirukouksista.
Vuosia sitten vierailin Laatokan Valamossa. Isäntänä toiminut munkki kertoi, että ”tehtävämme on rukoilla kaikkien ihmisten puolesta”. Yksinkertainen ja selkeä tehtävänkuvaus jäi askarruttamaan minua, toisesta maasta ja kirkosta tulevaa piispaa. Luostarissa elettiin ja oltiin sitä varten, että rukoiltiin ihmisten puolesta.
Rukous on mitä yksityisin asia. Samalla se on mitä yleisin, meitä hyvin erilaisia ihmisiä yhdistävä asia. Ei ole sattumaa, että säännölliseen rukouselämään keskittyneistä luostareista on historian kuluessa usein tullut uudistuksen lähteitä. Se kertoo rukouksen voimasta.
Piispat sanoittavat asian näin: ”Rukous ei ole todellisuudesta pakenemista vaan maailman katsomista rehellisesti. Syventyvä rukous muuttuu käytännölliseksi: se suuntautuu ulos omasta minästä, kohti toisia ihmisiä, luomakuntaa ja maailmaa. Rukoilevina ihmisinä voimme yhdessä olla maailmaa muuttava voima.”
Esirukousta harjoitetaan yksilötasolla, mutta sitä toteutetaan myös yhteisöissä. Esirukouksessa seurakunta hoitaa papillista virkaansa yhteisten asioiden esillä pitäjänä ja kaikkien ihmisten puolestapuhujana. Jumalanpalveluksen esirukous on tästä erinomainen esimerkki. Ei ole sattumaa, että tietyt rukousaiheet ovat aivan ensimmäistä kristityistä lähtien olleet yhteisen esirukouksen kohteina. Niihin kuuluvat rukous kristillisen kirkon ja seurakunnan sekä evankeliumin leviämisen puolesta, rukous esivallan, julkisen vallankäytön ja rauhan puolesta, rukous erilaisissa vaikeuksissa olevien puolesta sekä rukous ajankohtaisten asioiden puolesta.
Esirukous on meidän yhteinen kutsumuksemme. Samalla rukous myös yhdistää meitä erilaisia kristittyjä. Kristuspäivä on juuri tätä varten!
Profeetta Jesajaan (Jes. 56:7) viitaten Jeesus julisti: ”Minun talostani tulee rukoushuone”. Hän joutui kuitenkin toteamaan, että ”te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” (Luuk. 19:46). Tämä tulee myös meitä kohti. Ovatko meidän kirkkomme ja seurakuntatilamme tyyssijoja rukoukselle vai kaikelle muulle? Tätäkin taustaa vasten Kristuspäivä on tärkeä. Se muistuttaa rukouksen keskeisyydestä kristillisen kirkon elämässä.
Minua rohkaisee tieto rukoilevista kristityistä kaikkialla maailmassa. Jatkuva ja kaikkialta nouseva rukous ympäröi meitä. Raskaiden taakkojen kantaja saattaa tietää, että häntä muistetaan rukouksessa. Toinen ei vaikeuksiensa keskellä edes tiedä, että juuri hänen puolestaan joku rukoilee. Rukous on salaista, mutta se ei jää vaille vaikutusta. Rukous kertoo luottamuksesta Jumalaan. Kuten edellä jo totesin: Esirukous on tapa rakastaa toisia.
Piispainkirjeessä todetaan: ”Rukous kantaa rukoilijaa ja sitä, jonka puolesta rukoillaan. Jumalanpalveluksessa rukoillaan yhdessä, mutta yhteinen rukous sopii muihinkin tilanteisiin. Jeesus sanoo: ’Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään’ (Matt. 18:20). Rukous tuo toisen ihmisen ja hänen asiansa Jumalan eteen.” Tämä johtaa meidät kolmanteen rukouksen lajiin, siunaukseen.
Minulla ei ole juurikaan vahvoja hengellisiä kokemuksia. Mutta kolmen vuosikymmenen takaa muistan yhä elävästi yhden, siunaukseen liittyvät tilanteen.
Pieksämäellä Partaharjun toimintakeskuksessa vietettiin seurakuntanuoriaikanani ja seurakuntapappina toimiessani joka neljäs vuosi suurleirejä. Vähitellen Partaharjusta tuli minulle tärkeä paikka. Vuonna 1995 Seikkailu-suurleirillä johdin Heinolan maaseurakunnan ryhmää. Jälleen kerran leirin viimeinen ilta päättyi perinteisesti Partaharjulla valaistuun ristiin ja ulkotulien ketjuun Salvosjärven rannalla.
Olin hiki hatussa sytyttänyt Mikkelin hiippakunnan leirialueen rannan ulkotulet. Heinäkuun illan pimeys oli jo laskeutunut, tuuli tyyntynyt ja leiri hiljentynyt. Istuin yksin rannassa ja kuuntelin virren 555 Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on soittoa. Sitten Iso-Parta, opetusneuvos Pentti Tapio lausui Herran siunauksen.
En osaa selittää tapahtunutta, mutta minulle tuo hetki oli hyvin koskettava. Jostain syystä tunsin tärkeäksi, että juuri Pentti Tapio, vanha poikatyön veteraani ja arvostamani rovasti, lausui Herran siunauksen meille leiriläisille. Ymmärsin, että se on papin tärkeimpiä tehtäviä. Onneksi sain tuon hetken olla yksin hiljaa Salvosen rannalla. Se oli suorastaan pyhä hetki. Vielä vuosien takaa mieleeni palautuu tuo tapahtuma.
Myöhemmin opin, että piispan tehtävä on lausua siunaus. Mistä siunauksessa on oikein kyse?
Latinan kielen sana siunaus eli benediktio tulee kahdesta sanasta bene ja dicere, hyvää ja puhua. Siunaus on kuitenkin enemmän kuin hyvän puhumista. Se on hyvän toivottamista Jumalan nimessä. Siihen sisältyy vahva luottamus siihen, että Jumala myös toteuttaa sen hyvän, mitä me toiselle toivomme. Siunauksessa on kyse Jumalan johdatuksen ja läsnäolon pyytämisestä sekä hänen tahtonsa toteutumisesta. Tätä me pyydämme myös Kristuspäivässä!
Vaikka siunauksen lausuu aina ihminen, varsinainen siunaaja on Herra itse. Siunauksen lausuja on vain välikappale Jumalan työssä. Kun Herra oli antanut Aaronille ja hänen pojillensa tehtäväksi siunata kansaa, hän lisäsi: ”Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” Edellisen raamatunkäännöksen mukaan kohta kuului: ”Näin he laskekoot minun nimeni israelilaisten ylitse, ja minä siunaan heitä.” (4. Moos. 6:27).
Jumalanpalveluksen ja kirkollisten toimitusten päättävän Herran siunauksen (4. Moos. 6:24–26) lisäksi Raamatussa on monia muita siunauksia. Esimerkiksi Paavalin kirjeissä esiintyy näitä siunaussanoja (mm. 1. Kor. 1:3, 2. Kor. 13:13). Olennaista kaikissa siunauksissa on se, että varsinainen toimija on Jumala.
Elämme joka päivä Jumalan siunauksen varassa. Hänen hyvyytensä ja armonsa ympäröi meidät. Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen tahtoaan aina ymmärräkään emmekä käsitä elämän kulkua. Hän antaa meille rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyyden keskellä ja epävarman tulevaisuuden edessä. Jumalan siunauksen turvissa voimme aikanaan myös kuolla. Tämä johtaa meidät neljänteen rukouksen lajiin, kiitokseen.
Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että kymmenen spitaalia sairastavaa miestä huusi Kristusta armahtamaan heitä.(Luuk. 17:11–19). Kun he parantuivat taudistaan, vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta.
Tavallisesti tämän raamatunkohdan äärellä voivotellaan sitä, että niin harvat osaavat kiittää. Kiittämättömyys on maailman palkka. Monesti se tuntuu pitävän paikkansa. Miksi yksi parantunut poikkesi muista ja tuli kiittämään?
Kiittämään tulleesta miehestä sanotaan yksinkertaisesti: ”Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.” Siis ”huomattuaan parantuneensa”. Kiitollisuus syntyy ”huomaamisesta”, siitä, että silmät avautuvat ja katse kiinnittyy siihen hyvään, jota on saanut. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee. Tämä on erityisen tärkeä muistutus nykyaikana, jonka kolme tärkeintä sanaa on sanottu olevan ”minä, minä, minä”.
Evankeliumin mies oivalsi, että luottamus Jumalaan on pelkkää parantumista suurempi ihme. Sitä Jeesuskin tarkoitti, kun hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Iankaikkisen elämän toivo on enemmän kuin parantumisen ihme tässä maailmassa.
Yhdeksälle muulle parantuneelle kyse oli fyysisestä terveydestä ja yhteiskuntakelpoisuudesta. Tälle yhdelle miehelle oli samalla kyse ikuisesta elämästä ja suhteesta Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen. Tämän rinnalla kaikki ajallinen hyvä kalpenee. Kiittämään palannut mies oli ankkuroinut kiitollisuutensa Jumalaan. Kiitollisuus ajallisesta siunauksesta oli vain haaleneva muisto, joka lopulta katosi kokonaan. Mutta Jumalaan ankkuroitu kiitollisuus ei haalene. Se vie ylistämään Jumalaa, hyvää ja rakastavaa taivaallista Isää.
Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään. Kiitollisuus merkitsee, että alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Se tekee ihmisen nöyräksi. Samalla huomaamme, miten suuri voima kiitollisuus on. Asiaa on tutkittu ja havaittu, että kiitollisuus edistää terveyttä ja parantaa elämänlaatua. Kiitollisuus ruokkii kaikkea muuta elämässä olevaa hyvää. Se rauhoittaa, lisää itsearvostusta, vähentää vertailua toisiin ja auttaa vaikeissa hetkissä. Kiitollisuuden vaaliminen vahvistaa sosiaalisia suhteita ja tuo ihmisiä yhteen.
Jokaisen ihmisen elämässä löytyy niin valittamisen kuin kiitoksenkin aiheita. Kummalle annamme enemmän tilaa, kiitokselle vai katkeruudelle? Tämä valinta värittää koko elämäämme. Kiitollisuus merkitsee sen ymmärtämistä, että olemme joka hetki Jumalan käsissä ja hänen huolenpitonsa kohteena, myös vaikeuksien keskellä. Se johtaa luottamaan Jumalan armoon ja huomaamaan, että Jeesus Kristus on sekä koko maailman että minun Herrani ja Jumalani. Jeesus rakastaa minua, oli elämäntilanteeni mikä tahansa, jaksoin sitten kiittää häntä tai en. Hän antaa syntini anteeksi. Hän on luvannut olla kanssani joka päivä ja viedä kerran perille taivaan kotiin. Tämä on kaikkein suurin kiitoksen ja ylistyksen aihe.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus