Eläkeläisinä minulle ja vaimolleni Marialle on tullut kolme uutta ”harrastusta”. Ensimmäinen on menneiden asioiden ja tapahtumien muisteleminen. Se taitaa olla varsin yleinen ilmiö eläkeikäisten keskuudessa.
Perheemme asui Heinolassa vuosina 1987–2009. Muistan, miten 31 vuotta sitten, toukokuussa 1995 perheemme lapset tekivät äitienpäiväkortteja lähetettäväksi isoäideilleen. Silloin viisivuotias kuopuksemme Eero piirteli omaa korttiaan ja kuunteli samalla, kun isommat kirjoittivat korttiinsa tekstin hyvää äitienpäivää. Eero ei vielä osannut itse kirjoittaa, mutta jäljensi mielellään valmiista mallista kirjaimia. Niinpä hänelle annettiin eteen malli, mutta se ei kelvannutkaan. Pieni mies oli ajatellut, ettei korttia ole tarkoitettu äidille vaan mummolle ja siksi siihen pitää kirjoittaa hyvää mummonpäivää. Ja niin sitten sekä Mikkeliin että Lappeenrantaan lähtivät kortit, joissa luki hyvää mummonpäivää. Hyvin mummot olivat iloissaan tästä mainiosta äitienpäivän muunnoksesta.
Ehkä vähän samaan tapaan kuin mummonpäivä syntyi meidän perheessämme, syntyi 119 vuotta sitten äitienpäivä. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, tarkalleen sanoen vuonna 1907 Filadelfiassa Amerikassa pankkineiti Ann Jarvis sai voimakkaan ajatuksen erityisestä ”kaikkien äitien yleisestä muistopäivästä”. Hän aloitti äitienpäivän vieton edesmenneen äitinsä muiston kunnioittamiseksi. Seuraavana vuonna hän levitti päivää esittelevää julistusta ja esitti juhlan järjestettäväksi toukokuun toisena sunnuntaina. Ajatus sai yllättävän helposti kannatusta. Amerikasta äitienpäivän vietto levisi myös Eurooppaan. Suomessa äitienpäivää on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 1918 tai 1919. Kalenteriimme äitienpäivä tuli ensimmäisen kerran 1930.
Ann Jarvisista, äitienpäivän alullepanijasta, kerrotaan, että hän myöhemmin katui tekoaan. Hän totesi katkerasti: ”Äitienpäivästä on tehty kukkaron eikä sydämen juhla.” Varmasti tämä arvostelu onkin paljolti totta. Mutta ajattelen, että meille on äärimmäisen tärkeää saada viettää äitienpäivää. Se on meidän sydäntämme lähellä oleva juhla. Ehkä se juuri siksi on niin nopeasti levinnyt maanosasta toiseen ja sen vietto yleistynyt. Ehkä on niin, että suomalainen luonne kaikessa juroudessaan ja karuudessaan tarvitsee erityisen päivän, jolloin on helpompi yhteisesti tuoda kiitollisuus teille äideille. Kiitollisuus, joka sydämen pohjassa kyllä on, mutta jota muulloin on niin vaikea pukea sanoiksi. Siksi ruukkuruusu ja valmiiksi sanoitettu kortti tai muut – kömpelötkin –tavat muistaa ovat tarpeellisia. Äitienpäivä on tarpeellinen, jos me saamme teidät äidit vakuuttuneiksi rakkaudestamme ja kiitollisuudestamme teitä kohtaan.
Toinen uusi harrastuksemme on sen päivittely, miten hulluksi maailma on mennyt. Lähes päivittäin luemme toisillemme sanomalehdistä mitä erikoisempia elämäntarinoita ja mielipiteitä. Usein tuntuu siltä, että se, mikä ennen oli tavallista ja normaalia onkin nyt epätavallista ja poikkeavaa. Tähän näyttävät kuuluvan monet perheeseen ja perhe-elämään liittyvät asiat, myös äitiys ja äitienpäivä.
”Nykypäivän äiti ei sovi vanhakantaisen äitienpäiväideologian raameihin. Ruusuja ojentava aviomies ja uhrautumisesta kertovat harakanvarvasrunot häkellyttävät modernia naista.” Näin taannoin todettiin lehtiartikkelissa. Naisen asema on muuttunut eikä äitiyskään ole enää samanlaista kuin ennen. Nykyajan nainen – yhtä hyvin kuin mieskin – haluaa olla itsellinen, elää omaa elämäänsä, välttää sitoutumista ja huolehtia ennen kaikkea itsestään ja hyvinvoinnistaan. Kehityksessä on ollut paljon myönteistä. Mutta sillä on myös kääntöpuolensa.
Loppiaisen jälkeisenä päivänä 7.1.2026 ilmestyi psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen uusin kirja Itsekkyyden aika (WSOY). Siitä tuli alkuvuoden bestseller, jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun samana päivänä. Sen jälkeen kirjasta on otettu lukuisia painoksia ja sitä on myyty eri formaateissa kymmeniätuhansia kappaleita.
Kirjan taustakysymyksenä on: Miksi ihmiset ovat niin onnettomia, vaikka maailma on kehittyneempi ja yltäkylläisempi kuin koskaan? Keltikangas-Järvinen kuvaa nykyistä, itsekeskeistä elämäntapaamme ja näyttää sen vahingollisuuden. Elämä kiertyy vahvasti yksilön itsensä ympärille: Ihmisen pitää olla kiinnostunut ensisijaisesti omasta itsestään. Hänen velvollisuutensa on tuoda itseään esille ja kerätä tykkäyksiä. Aikamme kuva on selfie. Menestys on vain omasta itsestään kiinni ja niin on myös menestymättömyys.
Monia nykyajan hyveistä pidettiin ennen narsismin tunnuspiirteinä. Kun tavallinen ihminen yrittää pärjätä vallitsevien yltiöyksilöllisyyttä suosivien ihanteiden mukaan, hän alkaa voida huonosti. Suurimpina kärsijöinä ovat nuoret, joiden mielenterveyden haasteet sekä tulevaisuudenuskon ja toivon katoaminen ovat tuntomerkkeinä. Tästä viimeinen nuorisobarometri kertoi karua kieltään. Sama koskee perheiden hyvinvointia tai pitäisi varmaan sanoa ”pahoinvointia”. Mikään yhteisö ei kestä sitä, että kukin on kiinnostunut vain itsestään.
Ei ole ihme, että tällaiseen maailmaan ei sovi perinteinen äitienpäivän viettäminen. Mutta entä jos juuri nyt me tarvitsemme äitienpäivän perusviestiä? Kaiken itsekeskeisyyden keskellä me tarvitsemme mallia toisten huomioon ottamisesta. Pelkästään itselleen elämällä ihminen ei tule onnelliseksi. Todelliseen ihmisyyteen kuuluu aina rakkaus lähimmäiseen. Tuen, avun ja hoivan antaminen muille on yhteiselämän perusedellytys. Se tuo myös sisältöä ja merkitystä omaan elämään. Siinä voi huomata, miten antaessaan saa, ja miten jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Äidit ovat olleet meille tässä asiassa esimerkkeinä vuosikymmeniä. Olemme itse saaneet kokea, mitä äidin rakkaus on ja mitä se saa aikaan. Siksi siitä saamme olla kiitollisia äideillemme.
Varmasti moni äiti kokee kaiken tämän keskellä alamittaisuutta. Siksi on hyvä muistaa, ettei täydellistä äitiä – yhtä vähän kuin isää – ole olemassakaan. Piispojen perhekirjan ”Rakkauden lahja” viesti on yhä ajankohtainen: Hyvään perhe-elämään ei tarvita mitään erikoisuuksia. Hyvään äitiyteen ja isyyteen ei tarvita mitään erityistaitoja tai konsteja. Tavallinen elämä riittää.
Samoin on hyvä muistaa yhden edeltäjäni, sittemmin arkkipiispa Martti Simojoen viisaat sanat: ”Meillä ei ole vain sellainen Kristus, joka antaa anteeksi äitien ja isien virheet. Vaan sellainen Kristus, joka vielä korjaa virheet.” Tällainen Kristus meillä on.
Kolmas uusi ”harrastus” meillä on sen päivittely, kuinka nopeasti aika rientää. Vastahan sitä aloitimme työelämässä, perustimme perheen ja elimme ruuhkavuosia. Nyt se kaikki on muuttunut eläkeläisen elämäksi, jossa aika tuntuu menevän vielä työelämäaikaa nopeammin eteenpäin. Samalla olen alkanut yhä enemmän arvostaa jatkuvan muutoksen ja ajan rientämisen keskellä pysyvyyttä.
Usein äitienpäivä osuu yhteen rukoussunnuntain kanssa. Näin tapahtuu myös tänä vuonna. Rukoussunnuntai ja äitienpäivä muodostavat kirkkovuoden kulussa kiinteän yhteyden. Ne avaavat meille tärkeän näkökulman äitienpäivään.
Tiedän, että monet äidit ovat rukouksin kasvattaneet lapsiaan ja nuoriaan ja rukouksessa kantaneet koko perheensä Jumalan eteen. Monet ovat jaksaneet uskoa siihen, että rukous voi paljon.
Kirkkoisä Augustinuksen kristitty äiti Monica ajatteli pojastaan, että rukousten lapsi ei voi joutua hukkaan. Hän rukoili paljon poikansa puolesta. Kauan sai tuo hurskas äiti rukoilla poikansa puolesta ja hänen uskonsa joutui monesti kovalle koetukselle. Äidin rukoukset kuitenkin kuultiin ja elämänsä viime hetkillä hän sai myös itse tiedon siitä, että hänen poikansa oli löytänyt äidin rukouksissa pyydetyn tien ja elämän, yhteyden Jumalaan.
Rukoilevat äidit ja isoäidit ovat hengellisiä aarteita ja siunauksen välittäjiä. He ovat niitä esimerkkejä, joista meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Tässä on ensiarvoisen tärkeä tehtävä. Tästäkin tahdon tänään antaa äideillemme kiitoksen. Ilman äitien ja mummojen rukouksia sekä heidän antamaansa kristillistä kasvatusta olisi maamme kristillinen perintö jo hukattu.
Aina ei rukousten ja toiveiden tulos näy. Tästä huolimatta rukous ei mene hukkaan. Se voi tuottaa tuloksen vasta ehkä vuosikymmenien kuluttua tai sen tulos jää meiltä salaan. Kuitenkin saamme luottaa siihen, että Jumala kuulee rukouksemme. Hän tietää ja tuntee meidät ja asiamme paremmin kuin me itse. Toivon, että rukous olisi äitien, isoäitien ja meidän kaikkien voimanlähteenämme tässä elämässä.
Kaikkivaltiaan Jumalan huomaan ja suojelukseen saamme uskoa teidät äidit, meidät kaikki, perheemme, maamme ja kansamme.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus