Kolumni Sanansaattajassa 16/2025
Viime aikoina on aiheellisesti huolestuttu demokratian tilasta ja tulevaisuudesta niin omassa maassamme kuin maailmanlaajuisesti. Demokraattisten valtioiden määrä on vähentynyt. Myös demokratioiden sisäinen kehitys on monin paikoin ottanut takapakkia.
Suomi on pärjännyt hyvin kansainvälisissä demokratia- ja oikeusvaltiovertailuissa. Silti meidänkin maassamme on useita kehityskulkuja, jotka haastavat demokratian. Sen vuoksi valtioneuvosto antoi viime keväänä periaatepäätöksen kansallisesta ohjelmasta demokratian ja osallistumisen edistämiseksi.
Demokratian periaatteita sovelletaan myös muille aloille kuin poliittiseen elämään. Usein demokratia tulee esille puhuttaessa kirkon elämästä ja päätöksenteosta. Asia ei ole kuitenkaan yksiselitteinen ja ongelmaton.
Kirkko on yhteisönä omaleimainen. Se on Jumalan kansa (1 Piet. 2:9–10), jonka olemassaolo perustuu Jumalan tahtoon. Kirkon ensisijaisena normipohjana on Jumalan sana ja tunnustus eivätkä kansan enemmistöpäätökset. Kaikkea ei voi kirkossa ratkaista äänestyksin.
Kirkossa ei pidä paikkaansa vanha sanonta: vox populi, vox Dei (kansan ääni on Jumalan ääni). Päätöksentekoon kirkossa toki kuuluu jäsenten osallisuus. Teologiassa puhutaan uskovien yhteisestä konsensuksesta eli yhteisestä mielipiteestä.
Nykyhetken uskovien kesken tulisi vallita yhteinen mielipide, mutta se ei vielä riitä. Konsensuksen tulee ulottua ajassa taaksepäin aina apostolien aikaan asti, onhan kirkko ajan ja paikan rajat ylittävä yhteisö.
Kirkon päätöksenteossa on otettava huomioon meitä edeltäneet kirkon jäsenet mielipiteineen, ts. apostolisen aikaan ulottuva kirkon yhteinen usko ja oppi. Valitettavan usein tämä näyttää unohtuvan nykyajan päättäjiltä.
Vaikka demokratia ei sellaisenaan sovikaan kirkkoon, sillä on monia yhtymäkohtia kirkon elämään. Esimerkiksi vapaus, tasa-arvo, laillisuus ja turvallisuus ovat demokratian keskeisiä arvoja. Ne ovat myös kirkolle tärkeitä periaatteita.
Kirkon elämässä vallitsee demokratian nykymerkitystä vanhempi periaate, joka on nimeltään yleinen pappeus. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole oikeutettuja vain käyttämään äänivaltaansa, vaan myös kutsutut osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä.
Yleisessä pappeudessa on kyse seurakuntalaisten osallisuuden toteutumisesta. Se mahdollistaa vaikutus- ja toimintamahdollisuudet yhtä laajasti kuin demokratiakin. Sen lisäksi kirkko odottaa jäseniltään laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa osallistumista ja vaikuttamista kuin yhteiskunta kansalaisiltaan.
Kirkko on niiden yhteys, jotka kuulevat Kristuksen äänen (Joh. 5:25) ja jotka sitä tottelevat. Käytännössä kyse on elämästä seurakuntayhteydessä ja kristittynä arjessa.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus