”Kiitos isänmaasta.” Näin kuuluu itsenäisyyspäivän otsikko kirkkokäsikirjassa. Monet kerrat pappina ja piispana olen sanat lukenut Evankeliumikirjasta, mutta en ole asiaa ajatellut sen enempää. Tänä vuonna teksti pysäytti. ”Kiitos isänmaasta.” Siihen on kiteytetty olennaisin tästä juhlapäivästä. Kiitos ja kiitollisuus ovat päällimmäisinä ajatuksissa, kun Suomi täyttää tänään 108 vuotta itsenäisenä kansakuntana ja valtiona.
Kiitokseen on todella syytä. Monella mittareilla Suomi on maailman paras maa. Suomi on listattu kahdeksan kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi. Turvallisuus, vahva demokratia ja vakaat yhteiskunnalliset rakenteet ovat tuntomerkkejämme. Yhteiskuntamme tunnetaan rehellisyydestä, vapaudesta, hyvinvoinnista. Lähipiirissäni on viime kuukausina kohdattu sekä syntymä että kuolema. Kiitollinen mieli jää siitä, miten hyvää hoitoa läheiseni ovat saaneet ja miten hyvin terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut ovat toimineet, kaikesta niihin liittyvistä säästöpaineista ja kriittisyydestä huolimatta.
Maassamme on tasa-arvoinen ja laadukas koulutus, joka on ollut esikuvana monille maille. Suomalaiset luottavat viranomaisiin ja toisiinsa, mikä vahvistaa yhteiskunnan toimivuutta. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi sijoittuu yhdessä Tanskan ja Uuden-Seelannin kanssa maailman vähiten korruptoituneiden maiden joukkoon. Maassamme vallitsee sanan-, uskonnon- ja kokoontumisvapaus.
Metsät, järvet ja puhdas ilma tekevät Suomesta ainutlaatuisen paikan elää ja matkustaa. Maamme onkin maailman metsäisin maa: yli 75 % pinta-alasta on metsää. Lisäksi ilmanlaatu ja vesistöt ovat poikkeuksellisen puhtaita. Suomi johtaa maailmanlaajuisesti Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisessa jo viidettä vuotta peräkkäin. Teknologinen osaaminen ja monet suomalaiset innovaatiot ovat olleet merkittäviä koko maailmassa. Eikä pidä unohtaa, että Suomessa on yli 3 miljoonaa saunaa – enemmän kuin missään muualla väestöön suhteutettuna.
Suomessa on tehty paljon asioita oikein. Varsinkin itsenäisyyspäivänä on syytä tarkastella, mitä hyvää on saavutettu. Maailmanlaajuisesti se on ainutlaatuista. Siksi tänään voisi hetkeksi työntää syrjään ”arvostelun armolahjan” ja muistaa Evankeliumikirjan otsikko: ”Kiitos isänmaasta.”
Kiitos kohdistuu meitä edeltäneisiin sukupolviin. Ilman maamme itsenäisyyden ja vapauden puolesta työskennelleitä ja taistelleita emme eläisi tällaisessa maassa. Erityisesti veteraanisukupolvien uhraukset koskettavat yhä syvästi. Niin maamme itsenäistyessä kuin viime sotien aikana se merkitsi kymmenien tuhansien suomalaisten hengen menetystä tai loppuelämän ruumiillisia ja henkisiä vammoja. Se tarkoitti jälleenrakennusajan jatkuvaa työntekoa ja aherrusta paremman tulevaisuuden eteen. Tämän kaiken edessä on nöyrästi sanottava: Kiitos!
Kiitos isänmaasta kohdistuu ennen kaikkea kaikkivaltiaalle Jumalalle. Oma maa, kansa, itsenäisyys ja vapaus sekä kaikki hyvä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Suomi on suurten ihmeiden, uhrausten ja rukousten maa.
Vanhan (1948) Kristinopin mukaan ”Jumala on antanut kansallemme yhteisen kodin, isänmaan. Hän on antanut kansallemme tehtävän ja johtanut sen vaiheita halki vuosisatojen. Jumalan lahjaa ovat isiltä perityt hyvät tavat, kielemme ja sivistyksemme. Jumala tahtoo, että jokainen kansa saisi elää maassaan rauhassa ja noudattaisi vanhurskautta.”
Suomalainen yhteiskunta on kristillisen uskon ja arvomaailman läpitunkema. Olemme eläneet maassamme niin kauan kristinuskon vaikutuspiirissä, että olemme unohtaneet, että meillä oleva hyvä on kristinuskon tuomaa. Esimerkiksi ajanlaskumme, seitsenpäiväinen viikko, juhlapäivät, monet etunimet ja lippumme kertovat kristinuskon vaikutuksesta. Koulutus, terveydenhoito ja sosiaalihuolto, lähimmäisenrakkaus ja monet muut elämän perustavat instituutiot ja arvot nousevat kristinuskosta.
Suomen lipun kuvioksi valittiin kristinuskoa symboloiva risti. Sillä haluttiin muiden Pohjoismaiden tavoin ilmaista, että maamme on kristitty maa. Sinivalkoinen ristilippu julistaa Jumalan kunniaa. Psalmin sanoin: ”Me saamme iloita sinun voitostasi ja nostaa lippumme Jumalamme kunniaksi.” (Ps 20:6). Viime aikoina tämä on haluttu kyseenalaistaa ja työntää kristinusko julkisesta elämästä syrjään.
Arvopohjaa, kieltä, ajanlaskua, nimistöä ja taidetta ei voi eikä tarvitse puhdistaa kristinuskon jäljistä. Muuten käy kuin Fingerpori-sarjakuvassa, jossa Suomen lipusta haluttiin uskontoneutraali. Kun sininen risti poistettiin, jäi jäljelle pelkkä valkea lakana.
Kun tänään itsenäisyyspäivänä kiitämme isänmaasta, kannamme samalla huolta sen tulevaisuudesta. Maailmanjärjestys on sekaisin, Euroopassa soditaan, ilmastokatastrofi uhkaa ja elämän perusasiat tuntuvat kääntyneen päälaelleen. Maassamme monet asiat ovat hyvin, mutta useat kehityskulut huolestuttavat. Hengellinen sekavuus ja luopumus valtaa alaa ja se huolettaa. Elämme suuren ideologisen murroksen aikaa. Kyse voi olla suuremmasta muutoksesta kuin ehkä aavistammekaan.
Suurin huolenaihe on Jumalasta ja hänen sanastaan luopuminen. Sen myötä kristillistä uskoa työnnetään syrjään ja kansamme arvomaailma muuttuu. Mitä siitä seuraa?
Katekismuskomitean sihteerinä toiminut teologian tohtori, myöhempi piispa ja arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti Kristinopin opetusoppaassaan: ”Siveellinen ja uskonnollinen rappeutuminen kaivaa pohjaa isänmaan vapauden alta.” (Martti Simojoki: Kristinopin opetus, 1950, s 231). Näin vakavasta asiasta on pohjimmiltaan kyse.
Itsenäisyyspäivänä 86 vuotta sitten maamme oli taistellut viikon ylivoimaista vihollista vastaan. Talvisodan rintamalle lähteville annettiin mukaan Uusi testamentti. Saatesanoina oli presidentti Kyösti Kallion kehotus: ”Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat Isänmaata, lukemaan tätä kirjaa. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingossa ja vainossa että rauhan päivinä ammentaneet Raamatusta elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudesti luovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. ’Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakunnan häpeä.’” (Sananl. 14:34, KR 1938).
Tämä kehotus ei ole vanhentunut. Esivanhempamme on vuosisatojen ajan rakentaneet elämänsä Jumalan sanan pohjalle. Sen uutta luovan voiman avulla he ovat jaksaneet kohdata vastoinkäymiset ja vaikeudet sekä rakentaneet tätä maata ja sen tulevaisuutta.
Isiemme usko ei ole kaatopaikkatavaraa uusien aatteiden edessä. Päinvastoin luottamus Jumalaan on meidän vahvuutemme muuttuvassa maailmassa. Vain arvomaailmaltaan vahva ja terve kansa voi olla turvallisella mielellä tulevaisuuden edessä. Siksi Jumalan sanalle on kirkossamme ja yhteiskunnassamme annettava sille kuuluva arvovalta.
Palaan Martti Simojoen opetukseen. Hän toteaa, että ”Kristitty ei jumaloi omaa kansaansa. Hän tietää, että kansan paras riippuu siitä, asuuko kansassa Jumalan pelon henki. … Hän tuntee kansansa kohtalot omiksi kohtaloikseen. Hän iloitsee ja kärsii yhdessä oman kansansa kanssa. Erityisesti hän kantaa vastuuta kansansa siveellisestä ja uskonnollisesta tilasta. Kaikissa omaa kansaansa koskevissa asioissa kristitty kilvoittelee rukouksessa Jumalan edessä.” (Martti Simojoki: Kristinopin opetus, 1950, s 230).
Turhaan me arkailemme ja piilottelemme sitä kestävää arvopohjaa, joka meillä on omassa kristillisessä kulttuurissamme ja uskossamme. Kristittyinä meillä on tärkeä tehtävä pitää esillä Jumalan sanaa ja sen totuutta kokonaisuudessaan. Kaiken maailman muutoksen, arvojen hullunmyllyn ja epävarman tulevaisuuden keskellä Jumalan sana kestää. Jeesus sanoo: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” (Matt. 24:35). Virttä 170, ns. Lutherin taisteluvirttä ”Jumala ompi linnamme”, on veisattu erityisesti Suomen kansan kohtalon ja vaaran aikoina. Siinä korostetaan Jumalan sanan valtaa ja voimaa: ”Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää. Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää” (4. säkeistö).
Hyvät juhlavieraat. Tänään kiitämme vapaasta, itsenäisestä isänmaasta. Kiitos Jumalalle, kiitos kaikille tätä maata työllään, toimillaan ja uhrauksillaan rakentaneille. Kun huoli tulevaisuudesta uhkaa peittää näköalat ja tuoda tullessaan pelon ja epävarmuuden, Jumalan sana kestää. Toivo kantaa meitä kohti tulevaa. Jumala itse lupaa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11).
Seppo Häkkinen
piispa emeritus