Puheenvuoro Lauritsalan seurakunnan 75-vuotisjuhlassa 1.1.2026 Lappeenrannassa
Lauritsalan seurakunta on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. Muutin 3-vuotiaana vanhempieni mukana Lauritsalaan vuonna 1961, jolloin seurakunta täytti 10 vuotta. Isäni Auvo toimi seurakunnan diakonina. Hänen virkaansa kuuluivat myös suntion tehtävät. Lähdin täältä Lauritsalan lukion ylioppilaana syksyllä 1977 opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Näin lapsuuteni ja nuoruuteni herkimmät ja tärkeimmät vuodet olen elänyt Lauritsalassa. Näin tämä paikkakunta ja seurakunta on merkinnyt minulle erityisen paljon.
Lauritsalan seurakunta on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen myös toisessa merkityksessä. Vasemman käteni pikkurillin päässä on arpi. Se on pysyvä muisto ajoilta, jolloin asuimme väliaikaisen kirkon asunnossa. Kuljimme kotiin yleensä keittiön ovesta, jossa oli vahva vieteri vetämään ulko-oven kiinni. Kerran alle kouluikäisenä pikkupoikana käteni jäi oven väliin siten, että vasemman käden pikkusormen pää halkesi. Kipu oli suuri, verta tuli paljon ja itkin kuin viimeistä päivää.
Vähitellen haava parani, mutta sormenpäähän jäi arpi. Siitä oli koulussa apua, kun minulla oli vaikeuksia oppia erottamaan vasen ja oikea. Muistisäännöksi hoksasin, että vasemman pikkurillin päässä on arpi. Kun sitä tunnustelin huomaamattomasti peukalolla, niin oikea ja vasen erottuivat hyvin. Yhä edelleen päivittäin arpi muistuttaa minua Lauritsalasta!
Muistoja lapsuuden ja nuoruuden vuosilta olisi hyvin paljon. Tässä puheenvuorossani kerron pikkupojan silmin muutamista 1960-luvun seurakunnan työntekijöistä. Päädyin tähän näkökulmaan, jotta pysyisin edes jotenkin annetussa aikaraamissa. Muistoni ovat vain joitakin lyhyitä välähdyksiä nuoren seurakunnan elämästä.
Kirkkoherrana toimi lääninrovasti Veli-Valio Kaukovaara (1910–1994). Hän aloitti vapunpäivänä 1939 Lauritsalaa varten perustetussa Lappeen papiston apulaisen virassa. Seurakunnan perustamisen jälkeen hänet valittiin kirkkoherraksi, jossa hän palveli eläkkeelle siirtymiseen saakka vuonna 1976.
Muistan Kaukovaaran jykevän hahmon ja äänen, kun hän toimitti jumalanpalveluksen. Saarnat olivat pikkupojan mielestä kovin pitkiä, mutta pappi mustassa papin kapassa juhlava näky. Se liehahti alttarilla kuin Batmanin viitta. Batman-sarjaa esitettiin vuosina 1966–1967 televisiossa.
Kilpailimme kaverini Arin (vahtimestari-talonmiehenä toimineen Vilho Järven poika, jolla oli kolme sisarusta) kanssa siitä, kumpi uskaltaa laskea pihan maakellarin päältä polkupyörällä jarruttamatta Kaukovaaran pappilan seinään. Lopputulosta kilpailusta en kyllä muista.
Ollessani noin kymmenen vuoden ikäinen Kaukovaarat pyysivät minua ulkoiluttamaan mäyräkoiraansa Maksia. Useimmiten koiran antoi minulle ruustinna Martta, joskus Veli-Valio, toisinaan joku Kaukovaaran tytöistä. Tehtävä taisi olla ensimmäinen palkallinen työni.
Seurakunnan toinen pappi oli pitkään Arvi Valkonen (1906–1984). Hän työskenteli kappalaisen virassa vuodesta 1952 aina vuoteen 1976 eläkkeelle jäämiseen saakka. Hänet muistan erityisesti musikaalisuudesta. Hän oli myös konsertoiva pianisti, joka oli opiskellut niin Helsingissä kuin Pariisissa. Hän toimi myös pianonsoiton opettajana Viipurissa ja Lappeenrannassa.
Muistikuviini ovat jääneet muutamat kerrat, kun kävimme Valkosilla kylässä Eteläisen Puistokadun pappilassa. Lahjakas musiikkitaiteilija ja pappi oli oma persoonansa.
Vuosikymmeniä myöhemmin Karjalan Liiton yhteyksissä ”törmäsin” hänen nimeensä. Arvi Valkonen muutaman muun papin kanssa vastasi osaltaan siirtoväen hengellisiin tarpeisiin järjestämällä tilaisuuksia ympäri maata yhteistyössä Mikkelin tuomiokapitulin ja Karjalan Liiton kanssa. Tämä tapahtui ennen hänen tuloaan Lauritsalaan.
Seurakunnan kanttorina toimi Ate (Aate) Harmanen (1920–1997). Hänkin kuului Lauritsalan ensimmäisiin työntekijöihin ja työskenteli kanttorina vuodesta 1952 aina eläkkeelle jäämiseensä 1984 asti. Jos papit jäivät sen ajan tapaan pikkupojalle etäisiksi, ”tirehtööri” – kuten Harmasta kutsuttiin – oli välitön karjalainen. Hän kiusoitteli meitä hyväntahtoisesti kyselemällä kaikenlaista. Erityisesti mieleeni on jäänyt, kuinka kaverini Arin kohdatessaan hän aina kysyi: ”Ari, onks siul vari?” En ymmärtänyt kysymystä, ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin Heinolassa tajusin, että vari tarkoittaa kuumaa.
Yleensä touhusimme kirkon pihalla ja läheisessä metsässä pikkupoikien juttuja. Silloin harvoin kuin kävin kirkkoherranvirastossa tai taloustoimistossa, useimmiten isän kanssa, sain taloudenhoitaja Emil Pääkköseltä Pax-pastilleja. Hän kaivoi Pax-askin työpöytänsä laatikosta ja tarjosi ujolle pikku vieraalleen pastillin. Pitkäaikaisesta kanslisti Maija Heinosesta jäi aina hyvin ystävällinen mielikuva. Muistan viraston isot kansiot, joissa seurakunnan kirkonkirjat olivat tuolloin perhelehtien muodossa.
Diakoniatyössä työskenteli seurakuntasisar Elvi Huhtanen, joka asui perheineen väliaikaisen kirkon yläkerrassa, kun meidän perheemme asui alakerrassa. Hän työskenteli Lauritsalassa vuodet 1960–1978 ja perheen lapset kuuluivat pihapiirin lapsijoukkoon.
Varhaisin muistoni diakoniatyöstä liittyy isäni Auvon karvahattuun. Hän oli jonain jouluaattoaamuna käynyt vielä viemässä seurakunnan joulutervehdyksenä ruokaa apua tarvitsevien koteihin. Yhdessä huushollissa oltiin jo sen verran humalassa, että siellä ei tyydytty diakonin tuomisiin, vaan puukolla uhaten vaadittiin enemmän. Isä joutui lähtemään pakoon niin kiireesti, että musta karvahattu jäi sinne. Vasta joulun jälkeen hän sai sen takaisin. Tapahtuma järkytti pikkupoikaa niin, että se jäi vahvasti muistiin ja kertoi samalla, että mikään ei diakoniatyössä ole vierasta. Isäni palveli seurakunnan diakoniatyössä aina vuoteen 1974, jolloin hän siirtyi Lappeenrannan seurakuntayhtymän diakoniajohtajaksi. Hän jäi tehtävästä eläkkeelle 1991.
Äitini Anja oli mukana seurakunnan vapaaehtoistyössä monin tavoin. Kaukovaara kirjoitti hyvin kauniisti Lauritsalan seurakunnan historiassa: ”Lasten lähetyspiiri toimi myös innolla ne vuodet, jolloin Anja ja Auvo Häkkinen sitä johtivat.” (Veli-Valio Kaukovaara, Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi, Lauritsalan seurakunta 1984, 119).
Samana vuonna 1961, kun isäni aloitti diakoniatyössä, aloitti työssään nuorisonohjaaja Unto ”Unski” Huovila. Hänen johtamansa poikakerho kokoontui kerran viikossa kirkkoherranviraston pommisuojassa. Siitä tuli kotini jälkeen tärkein paikka kirkon pihapiirissä.
”Unskin” kerhossa oli hartaus, kilpailuja ja leikkejä, jatkokertomus, joskus askartelua, muutaman kerran vuodessa katsottiin 16 mm:n elokuvia, joita Unski oli vuokrannut. Hän oli kuvannut seurakunnan leireiltä kaitafilmejä, joita joskus katsottiin. Meistä pojista oli huvittavaa katsoa niitä takaperin. – Toivottavasti elokuvat ovat tallessa ja digitoituna!
Kesäajan ohjelmaan kuuluivat poikaleirit. Lauloimme: ”Tuosan saaren kesäkoti leiripaikka paras on…” Asuimme teltoissa läheisessä saaressa, ruokailut ja saunominen tapahtuivat kesäkodilla. Ensimmäisinä vuosina jokaisen piti tuoda mukanaan voita, sokeria ja näkkileipää, mutta myöhemmin leirimaksuun sisältyi kaikki ruoka. Paljon olisi tästä kaikesta kerrottavaa.
Seurakunnan poikatyöllä on ollut tärkeä vaikutus hengelliseen kasvuuni. Nyt yli neljän vuosikymmentä kirkkoa palvelleena eläkeukkona voin todeta, että täältä Lauritsalasta kaikki alkoi. Täällä on ollut pitkäaikaisia, työhönsä vahvasti sitoutuneita, uskollisia työntekijöitä ja vastuunkantajia. Olen edellä kertonut vain muutamista viranhaltijoista. Paljon muitakin työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia voisi nostaa esille.
Muistoja läpikäydessäni olen pohtinut, että olisiko nyt aika koota talteen aineistoa ja muistikuvia seurakunnan menneisyydestä? Veli-Valio Kaukovaaran historia ”Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi” on hyvä dokumentti itsenäisen seurakunnan 25 vuoden ajasta. Siitä on kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Nyt olisi aika tallettaa historiaa siitä eteenpäin.
Vielä yksi lyhyt muisto vuodenvaihteesta 1966–1967. Muistan elävästi, kuinka katsoimme isäni kanssa väliaikaisen kirkon ikkunasta kauppalantalolle vuoden vaihtuessa. Ilotulitus oli erityisen komea. Ilmassa oli kuitenkin haikeutta, sen pikkupoikakin aisti ja vanhemmat olivat siitä kertoneet. Tuolloin päättyi Lauritsalan kauppalan historia. Tuolloin muuttui Lauritsalan seurakunnan elämä. Kuntaliitos liitti Lauritsalan osaksi Lappeenrannan kaupunkia. Kolmen L:n liitoksen seurauksena Lauritsalan seurakunta siirtyi yhteistalouteen ja sitä kautta seurakuntayhtymään.
Nyt vuoden vaihduttua olen saanut olla Lauritsalassa. Kiitos kutsusta seurakunnan 75-vuotisjuhlaan. Lauritsalan seurakunta on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. Kiitän siitä tätä seurakuntaa ja ennen kaikkea hyvää Jumalaa. Hän siunatkoon Lauritsalan seurakuntaa myös tulevaisuudessa.
Piispa em., TT Seppo Häkkinen