Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:24–27).
Virkakauteni viimeinen hiippakuntavaltuuston kokous pidetään Lauritsalassa. Se alkaa viikkomessulla kirkossa. Tämä on minulle merkittävä. Kirkon ja seurakuntakodin pihapiiri on minun lapsuudenmaisemani. Tällä tontilla minä asuin kolmivuotiaasta rippikouluikään. Isäni Auvo oli Lauritsalan seurakunnan diakoni ja hoiti alkuun myös suntion tehtäviä, niin väliaikaisessa kirkossa kuin tässä reilut 50 vuotta sitten valmistuneessa kirkossakin. Niitä tehtäviä minäkin tein isän apulaisena samalla tontilla sijanneessa väliaikaisessa kirkossa ja nykyisessä kirkossa.
Koululaisena osallistuin Lauritsalan seurakunnan poikakerhoon. Soittokuntaankin pyrin, mutta en pärjännyt pääsykokeissa. Poikakerhoista ja -leireistä tuli minulle vuosien ajaksi merkittävä osallistumisen ja vastuunkantamisen muoto. Noista vuosista lähtien poikatyö ja laajemminkin varhaisnuorisotyö ja kristillisen kasvatuksen kysymykset ovat olleet sydäntäni lähellä.
Poikakerho kokoontui kerran viikossa kotimme pihapiirissä olevan kirkkoherranviraston pommisuojassa. Nuorisonohjaaja Unto ”Unski” Huovila kaitsi poikalaumaa. Ohjelmassa oli hartaus, kilpailuja ja leikkejä, joskus askartelua, muutaman kerran vuodessa katsottiin 16 mm:n elokuvia, joita Unski oli vuokrannut. Mieleeni ovat painuneet Moody-instituutin elokuvat, Jeesuksen kärsimyshistoriasta kertova filmi sekä Kanadan suurlähetystöstä lainatut Pitkä-Jussi-elokuvat. Unski oli kuvannut seurakunnan leireiltä kaitafilmejä, joita myös katsottiin. Meistä pojista oli huvittavaa katsoa niitä takaperin.
Kesäajan ohjelmaan kuuluivat poikaleirit. ”Tuosan saaren kesäkoti leiripaikka paras on…” Asuimme teltoissa läheisessä saaressa, ruokailut ja saunominen tapahtuivat kesäkodilla. Ajan muutoksesta kertoo se, että ensimmäisinä vuosina jokaisen piti tuoda mukanaan voita, sokeria ja näkkileipää, mutta myöhemmin leirimaksuun sisältyi kaikki ruoka.
Seurakunnan poikatyöllä on ollut tärkeä vaikutus hengelliseen kasvuuni. Nyt yli neljän vuosikymmenen pappisviran ja yli 14 vuoden piispanviran hoitamisen jälkeen katsoessani elämääni voin todeta, että täältä kaikki alkoi.
Verryttelypuvut tulivat muotiin 1960-luvun puolivälissä. Lauritsalan seurakunnan nuoret hankkivat yhteiset verryttelypuvut. Puseron rintataskun kirjaimet LSN tarkoittivat Lauritsalan seurakunnan nuoria. Marssin ylpeänä uudessa asussani kouluun, mutta itku tuli, kun ylempiluokkalaiset nimittelivät uskovaiseksi ja keksivät kirjaimista kaikenlaisia halventavia sanayhdistelmiä. Itku kurkussa tulin koulupäivän päätteeksi kotiin ja sanoin äidille, etten enää ikinä laita verryttelypukua päälleni, ellei kirjaimia ratkota pois. Niin sitten tapahtui. Pusero on yhä minulla tallessa muistuttamassa kristityn osasta joutua – syystä tai syyttä – toisten arvioinnin ja pilkankin kohteeksi.
Jeesus sanoi: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Kolme kirjainta verryttelypuvussa oli pienen pojan risti. Halusin siitä eroon. Kukapa meistä haluaisi vapaaehtoisesti ottaa kantaakseen ristiä, mikä se sitten itse kullakin on. On inhimillistä ja ymmärrettävää pyrkiä rististä eroon. Itsensä kieltäminen ei ole houkuttavaa eikä varsinkaan nykyaikaista. ”Minä” tuntuu olevan tämän ajan tärkein sana. Mutta Jeesuksen kutsu oli vahvempi kuin oma tahto, omat toiveet ja omat suunnitelmat. Tahdoin kulkea hänen jäljessään, kuulla hänen kutsuaan ja seurata häntä. Mieleeni iskostui nuoruudenaikaisen Kristinopin 1. kohta: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Kaikilla meistä on omanlaisensa elämäntarina. Jokaisella meistä on oma tiemme ja oma ristimme, niin sinullakin. Tärkeää on kuulla Jeesuksen kutsu: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Samalla on tärkeä huomata, että kutsua seuraa lupaus: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Jeesuksen seurassa ”minä” ei enää ole tärkein sana. Kun Jumala on ykkösasia, muutkin elämänalueet löytävät oman paikkansa ja merkityksensä. Silloin löytyy todellinen elämä, se, josta Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10).
Seppo Häkkinen