Luento Meijän kirkko maailmalla -sarjassa 7.5.2025 Joutsenon kirkossa Lappeenrannassa
Johdanto
Syyskuussa 2020 kirkkohallituksen täysistunnon esityslistalla oli vuoteen 2026 ulottuvan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategian hyväksyminen. Asiakirjalle oli annettu nimi Ovet auki. Olin tuolloin täysistunnon jäsen ja muistan, kun sain dokumentin esityslistan liitteenä eteeni. Minulla oli ollut mahdollisuus kommentoida strategian luonnosta jo aikaisemmin, joten teksti oli pääosin tuttua. Mutta hätkähdin asiakirjan ulkoasusta.
Strategian Ovet auki kannessa eriväriset viivat muodostavat labyrinttimäisen kuvion. (DIA) Samanlainen kuvitus on sisälehdillä. Kuvaako strategian kansi sitä hämmennystä, jonka keskellä kirkkomme elää? Yritämme suunnistaa eteenpäin maailmassa, jonka tulevaisuus on epävarmaa, aivan kuin kulkisimme labyrintissä.
Strategia-asiakirjan alussa viitataan kirkkoa koskeviin tunnuslukuihin. Ne osoittivat kaikki alaspäin. Tosin joku vääräleuka havaitsi, että kyllä kirkossa jokin käyrä kasvaa: tuhkahautausten määrä. Tunnuslukujen osoittama tilanne on kirkossamme vuonna 2025 samanlainen kuin viisi vuotta sitten 2020. Inhimilliset mittarit näyttävät alaspäin.
Millainen on tulevaisuuden kirkko? Miten kykenisimme kirkkona uudistumaan? Millaisia esimerkkejä voimme saada muilta kirkoilta? Miten suunnistaa labyrintissä, jotta pääsemme perille? Näitä kysymyksiä pohdin tässä luennossani. Taustapeilinä on Ovet auki -strategia. Nostan esille viisi näkökulmaa, jotka mielestäni painottuvat tulevaisuuden kirkossa.
I Olemukseltaan vahva kirkko
Ensinnä tulevaisuuden kirkon identiteetti on aiempaa vahvempi. Ruotsalainen teologi Peter Halldorf väittää: ”Mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajautuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta.” (DIA)
Halldorfin mukaan historioitsijat ovat tehneet mielenkiintoisen havainnon luostariliikettä tutkiessaan. Pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Hämmästyttävä vaikutus liikkeellä, jolle on ominaista maailmasta pois kääntyminen. Vai onko se kuitenkaan pohjimmiltaan hämmästyttävää?
Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille. Evankeliumin vapauttava voima tulee esille kaiken muun, sinänsä tarpeellisen ja hyvän, keskeltä.
Dosentti Risto Ahonen on arvioinut kirjassaan ”Tulevaisuuden kirkko” (Suomen Lähetysseura 2014) länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon suhdetta. Kysymykseen, voivatko Euroopan kirkot uudistua, Ahonen vastaa: ”Kyllä voivat, mutta se edellyttää syvällisen analyysin tekemistä nykytilanteesta, aivan uudenlaista asennetta ja ennen kaikkea dynaamisen, elämää uudistavan evankeliumin löytämistä.”
Ahonen kritisoi Euroopan kirkkoja siitä, että ne hakevat olemassaolon oikeutuksensa suuren yleisön kosiskelusta ja ajatusten myötäilemisestä. Näin kirkot yrittävät näyttää, miten ne seuraavat aikaansa, ovat moderneja ja tarpeellisia. Kirkon tilannetta on yritetty parantaa eri tavoin ottamalla huomioon paremmin ihmisten toiveet. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista loputtomilla kyselyillä siitä, mitä mieltä ihmiset eilen olivat, ja mitä he mahdollisesti tänään ja huomenna ovat. Tulevaisuuden kirkolta edellytetään vahvaa identiteettiä kirkkona, joka nousee sen omista lähtökohdista ja perusteista.
Kirkon identiteetti nousee Jumalan sanasta. Sana luo uutta elämää ja uudistaa kirkon. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Sen sijaan vesitetty kristillisyys ei elä kauan. Ihmisten tavalla tai toisella kaventamasta evankeliumista puuttuu voima, eikä se siksi ruoki ihmisiä. Elämän suurten peruskysymysten edessä pelkkä ihmisviisaus jättää ihmisen avuttomaksi. Tärkeintä kirkon uudistumisessa on se, että sen elämässä ja toiminnassa kuullaan ”evankeliumin elävä ääni”.
Kirkon uudistuminen merkitsee etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä meille on jo annettu, siis evankeliumiin. Siitä puolestaan kasvaa sen pohtiminen, miten evankeliumi, kirkon ydinsanoma, muuttuu käytännön toiminnaksi tässä ajassa, tämän ajan kielellä ja tavoilla. Ovet auki -strategiassa todetaan: ”Kirkon perustehtävä eli missio on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana.”
Olemme vain satojen vuosien aikana pohjoismaissa ja Suomessa tottuneet kulttuuriin, jossa kirkkojen ja kristinuskon asemaa ja merkitystä yhteiskunnassa on pidetty selviönä. Kansan enemmistön kirkon identiteetti on ollut epäselvä. Nyt lähestymme sitä tilannetta, jossa useimmat kristilliset kirkot eri puolilla maailmaa elävät. Kirkkomme asema voi muuttua, hiippakuntamme voivat yhä supistua, seurakuntiemme resurssit vähetä, mutta se ei merkitse Kristuksen kirkon katoamista näiltä seuduilta. Edessämme voi olla pienenemisen tie, monessa mielessä. Samalla se pakottaa kirkkoa selvittämään identiteettiään. Tässä meillä on oppimista muilta kirkoilta.
II Kokonaisvaltainen evankeliumi
Toiseksi meidät on kutsuttu elämään ihmisten keskellä ja rinnalla ja ottamaan todesta luomakunnan tulevaisuus. Evankeliumin ilo ja vapauttava sanoma liittyy ihmisen fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tällainen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagogassa. ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18–19). (DIA)
Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Evankeliumi ei ollut vain verbaalista julistusta ihmisarvosta ja uudesta toivosta, vaan myös ihmisen tuskan ja kärsimyksen kohtaamista ja konkreettista auttamista.
Jokainen ihminen tarvitsee turvaa, siis että elämän perusasiat ovat turvattuina. Sen lisäksi jokainen tarvitsee kuulumista yhteisöön, kokemusta, että en ole yksin, vaan kuulun joukkoon. Jokainen tarvitsee merkityksellisyyttä, siis että olen jollekin tärkeä ja voin antaa toisille jotain. Tätä kaikkea seurakunta voi tarjota sielläkin, missä resurssit pienenevät, ikärakenne vanhenee ja elämä hiljenee. Viime kädessä kyse ei olekaan rahasta, vaan uudenlaisesta toimintakulttuurista.
Kristittyjen elämään on alusta alkaen kuulunut sekä syrjäytyneiden auttaminen että yhteisön omien köyhien jäsenten avustaminen. Vaikka monet kuvaukset ovat idealisoituja ja liioittelevia, eivät ne ole vailla historiallista pohjaa. Järjestelmällisellä avustustoiminnalla oli merkittävä sija kristillisten seurakuntien elämässä. Kristityt saivat tämän takia positiivista huomiota osakseen. Kaikkein kuuluisin todistus tästä on viimeisen pakanakeisarin, Julianoksen, vuonna 362 kirjoittama kirje Arsakius-nimiselle Galatian ylipapille. Julianos pitää häpeällisenä sitä, että ”galilealaiset” ruokkivat niin oman yhteisönsä jäseniä kuin ei-kristittyjäkin köyhiä, jotka eivät saa omiltaan apua (430D; 157:3).
Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on todennäköisesti ollut varsin suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on esittänyt, että yksi tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito niiden kahden suuren tautiepidemian aikana, jotka järkyttivät roomalaisen yhteiskunnan perusteita toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä (Rodney Stark. The Rise of Christianity. 1997.) Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan – ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta – kristityt paitsi lisäsivät suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä.
Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta se ei johtanut heitä käpertymään sisäänpäin, vaan päinvastoin: usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. He ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa. Uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus on monen kasvavan kirkon menestystekijä, josta me voimme ottaa oppia.
Ensimmäisistä kristityistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42). Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous. Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus.
Vastuu lähimmäisestä ja luomakunnasta on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta. Ovet auki -strategiassa todetaan: ”Armon julistaminen, Jumalan valtakunnasta todistaminen ja lähimmäisen palveleminen ovat osa samaa prosessia. Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen. Evankeliumi koskee koko ihmistä ja luomakuntaa sisältäen myös maailmaa muuttavan voiman.”
III Rohkeus puolustaa uskonnonvapautta
Kolmanneksi kirkolla on rohkeutta pitää esillä uskoa ja puolustaa uskonnonvapautta. (DIA) Pari vuotta sitten 2023 vietettiin maassamme uskonnonvapauslain 100-vuotisjuhlavuotta. Olemme saaneet vapaasti tunnustaa uskoamme. Kirkolla on ollut luonteva, hyväksytty ja myös arvostettu asema yhteiskunnassa. Toimintaedellytykset ovat hyvät. Voimme olla siitä kiitollisia.
Kuitenkaan uskonnonvapaus ei ole mikään automaatio, ei edes Suomessa. Olemme saaneet maassamme myös siitä esimakua. Viime vuosina uskonnonvapauden kaventaminen ja uskonnottomuuden suosiminen on erityisesti kohdistunut uskontoon julkisessa tilassa ja elämässä. Esimerkkejä olisi paljon, tunnetuimpia varhaiskasvatukseen ja kouluihin liittyvät kiistat sekä kummalliset viranomaisratkaisut (ks. Ville Rannan pilapiirros Helsingin Sanomissa 8.11.2024) DIA Kehityksen voi nähdä liittymänä laajempaan globaaliin ilmiöön.
Maailmalta kantautuu yhä huolestuttavampia tietoja uskonnollisten vähemmistöjen kohtelusta ja uskonnonvapauden kapenemisesta. Tämä tulee esille niin kristittyjen uskonnonvapauden kehitystä dokumentoivan Open Doors -järjestön raporteissa, kaikkiin uskontoihin kohdistuvia valtiollisia rajoituksia ja sosiaalisia vihamielisyyksiä raportoivan Pew Research Centerin selvityksissä kuin akateemisessa tutkimuksessa.
Syyt uskonnonvapauden kaventumiseen ja uskonnolliseen syrjintään ovat moninaisia ja maittain vaihtelevia. Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta käydä läpi tätä tematiikkaa sen enempää. Otan esille ainoastaan yhden sekularisaatioon liittyvän näkökulman.
Sekularisaatioprosessi pyrkii kutistamaan uskon ja kirkon tyystin yksityiselle ja henkilökohtaiselle alueelle kuuluvaksi. Tällä on vakavat seuraukset koko yhteiskunnalle. Jumalan työntäminen syrjään on johtanut kasvavaan etiikan vääristymiseen, henkilökohtaisen ja sosiaalisen synnin tajun heikkenemiseen ja etenevään relativismin lisääntymiseen.
Uskonnonvapautta verrataan usein ”kanarialintuun hiilikaivoksessa”: kun uskonnonvapautta rikotaan, muut ihmisoikeusrikkomukset seuraavat usein perässä. Uskonnonvapauden kapeneminen on usein ensimmäinen signaali siitä, että oikeusvaltion periaatteisiin kohdistuu paineita. Yhteiskunta, joka rikkoo uskonnonvapautta, polkee todennäköisesti myös muita ihmisoikeuksia. Uskonnonvapauden tila kertoo myös ihmisryhmien välisistä jännitteistä sekä siitä, kuinka yhteiskunta kykenee niitä käsittelemään. Yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntyessä myös kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien merkitys uskonnonvapauden turvaamisessa kasvaa.
Kirkon ja meidän sen jäsenten on syytä opetella ystävällisesti ja yhteistyötä etsien, ei ylhäältä sanellen, mutta määrätietoisesti pitämään esillä uskoamme, antautumaan julkiseen keskusteluun (tosin faktat pitää hallita) ja puolustamaan vapautta uskontoon ja sen harjoittamiseen. Siitä on tullut entistä tärkeämpi osa tehtäväämme, kun toimintaympäristö on muuttunut. Ovet auki -strategia nostaakin esille positiivisen uskonnonvapauden edistämisen kirkon tehtävänä.
Samalla meidän tehtävämme on muistaa niitä sisariamme ja veljiämme eri puolilla maailmaa, jotka kärsivät uskonsa tähden vailla uskonnonvapautta. Meillä on myös paljon opittavaa heidän uskostaan ja vähemmistönä elämisestä. Tähän Ovet auki -strategia kannustaa: ”Kirkkomme toimii yli rajojen ja on aktiivinen ekumeniassa peilaten omaa toimintaansa maailmanlaajuisesti kristittyjen kokemuksiin, erityisesti siellä missä kirkon ovat vähemmistöasemassa.”
IV Lähetys kirkon ytimessä
Neljänneksi on muistettava, että Jeesuksen yksinkertainen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Välineinä ovat kaste ja opetus. Kristillisen kirkon olemuksen ytimeen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. (DIA)
Ensimmäiset kristityt elivät lähetystilanteessa ja se leimasi seurakuntien elämää. Kristinusko levisi Jerusalemista nopeasti kahden ensimmäisen vuosisadan aikana kaikkiin ilmansuuntiin. Tämä näky on Ovet auki -strategian keskeinen lähtökohta: ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.” Strategia rohkaisee julistamaan rohkeasti evankeliumia Kristuksesta, puhumaan Jumalasta ja kutsumaan Kristuksen yhteyteen. – Sen verran ”eläkeukko” muistelee, että esitin muun muassa tämän lisäyksen strategiaan: ”kutsumme Kristuksen yhteyteen”.
Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen, kuten jo edellä sanoin.
Mutta miten on käynyt? Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Olemme rakentaneet sellaisia rakenteita, joita ei ole tarkoitettu maailman valloittamiseen, vaan säilyttämiseen. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!
Muistan elävästi edesmenneen evankelista Kalevi Lehtisen vertauksen jalkapallo-ottelusta. Hänen mukaansa moni seurakunta on kuin jalkapallo-ottelu: on 22 pelaajaa, jotka kipeästi tarvitsevat lepoa, ja 50 000 katsojaa, jotka kipeästi kaipaisivat liikuntaa. Suurin haasteemme on saada ihmiset kirkkojen katsomoista pelikentälle.
Ovet auki -strategiassa tämä todetaan selvästi: ”Kirkon työ on yhteistä työtä. Sen toteuttamiseen tarvitaan niin työntekijöitä kuin seurakuntalaisiakin.” ”Seurakuntien elämä rakentuu entistä vahvemmin seurakuntalaisten aloitteellisuuden, osaamisen ja lahjojen varaan.”
Minulla on ollut virassani etuoikeus tavata paljon kirkon työntekijöitä. Meillä on laaja, monipuolinen, hyvin koulutettu ja motivoitunut työntekijäjoukko seurakunnissa. Työntekijöiden määrä, monipuolisuus ja koulutustaso ovat kaiken kaikkiaan kansainvälisesti harvinaista, ellei suorastaan ainutlaatuista.
Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa työntekijöiden varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä.
Työntekijöitä tarvitaan, mutta seurakuntalaisissa on kirkkomme tulevaisuus. Tässä meillä on paljon oppimista sisarkirkoistamme eri puolilla maailmaa. Tosin vielä taitaa olla tilanne se, mistä Siionin virsissä veisataan: ”En kyllin ole köyhtynyt.”
Muusikko Pekka Simojoki kiteytti jokaisen vastuun oivallisesti haastattelussa jokin aika sitten. Hän totesi, että jokaisella kristityllä on kutsumus, vaikkei se aina ilmenisi puheina. ”Kristittyjä kyllä on, mutta meidät on ikävä kyllä opetettu olemaan hiljaa. Kaikki eivät ole saarnaajia tai katuevankelistoja, mutta jokaisen tehtävä on elää kristittynä. Silloin meillä on maa täynnä lähetystyöntekijöitä.” Hänen mukaansa meillä ei ole uskossamme mitään hävettävää, sen sijaan on jaettavaa! (Seurakuntalainen.fi 28.4.2025).
Kirkkohallitus on julkaissut tuoreen ”Seuraa minua! Evankelioimisen toimintaperiaatteita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tueksi” -asiakirjan tukemaan seurakunnissa tapahtuvaa evankelioimistoimintaa. Julkaisu on tarkoitettu työkaluksi, jota voidaan käyttää apuna esimerkiksi toiminnan strategisessa suunnittelussa erilaisissa luottamuselimissä ja työryhmissä.
V Rakasta kirkkoa
Viidenneksi: tulevaisuuden kirkko on yhteyttä rakentava yhteisö. Viime vuosien tyypillinen piirre on ollut erilaisten jännitteiden kasvaminen niin maailmanlaajuisesti, omassa maassamme kuin myös kirkossa. Polarisaatio sävyttää vahvasti aikaamme. Sen vaikutukset tuntuvat säteilevän kaikkialle. (DIA)
Vaikka kirkon elämään ja kristittyjen kilvoitteluun näyttää aina kuuluneen erimielisyyksiä, viime vuosien vastakkainasettelut ovat poikkeuksellisen vaikeita ja raastavia. Aihepiirit liittyvät aivan uskomme ydinkysymyksiin ihmisestä, ihmisarvosta, Jumalasta, ilmoituksesta, Raamatusta, synnistä, Jumalan tahdosta, pelastuksesta.
Peruskysymys on, miten perustavat teologiset asiat ymmärretään. Siksi ne jakavat kirkkoa pahasti, kärjistävät mielipiteitä ja tuntuvat vievän hapen kaikelta muulta. Kompromissiratkaisuja ei löydy eikä niitä aina olekaan, mikäli kirkko aikoo olla olemuksensa mukaisesti totuusyhteisö. Juuri se tekee asiasta niin vaikean, suorastaan ahdistavan.
Tärkeä on muistaa kunnioittavan keskustelun periaatteet, jotka piispat ovat kohtaamisen avuksi jo viisi vuotta sitten 2020 laatineet. Kunnioittavan keskustelun periaatteet – EVL Plus
Ne auttavat keskustelussa ja erimielisyyden kohtaamisessa.
Jeesus pyysi omilleen jäähyväisrukouksessaan: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Jeesus ei jäähyväisrukouksessaan vain sanonut, että olisi hyvä, että kristityt olisivat täydellisesti yhtä. Hän käski ja edellytti yhteyttä. Pelissä on maailman usko. Ilman Jeesuksen seuraajien yhteyttä maailman on vaikea ymmärtää evankeliumia, ilosanomaa.
Emme saa lakata tavoittelemasta yhteyttä. Piispa Teemu Laajasalon sanoin: ”Ei siis riitä, että kirkko pyrkii pysymään Sanassa ja pysymään ajassa – kirkon tulee pyrkiä pysymään myös kasassa.” Muuten edessämme on tilanne, josta historianopettajani aikoinaan totesi opettaessaan suomalaisten perustamista ihanneyhteisöistä: ”Niin Sointulakin hajosi riitasointuihin.” Tulevaisuuden kirkko on yhteyttä rakentava kirkko. Siihen vaaditaan Ovet auki -strategian mukaan rohkeutta, näkyä, tahtoa ja yhteistä sitoutumista.
Mikä olisi kaikkia yhdistävä, kasassa pitävä pienin yhteinen nimittäjä kirkkomme erilaisten mielipiteiden ja näkemysten keskellä? Voisiko se olla: rakasta kirkkoa? Rakasta kirkkoasi sen kaikista puutteista ja vioista, ongelmista ja vaikeuksista huolimatta! ”Rakasta minua eniten silloin, kun ansaitsen sitä vähiten, sillä silloin tarvitsen sitä eniten.” Eikö kirkkomme tarvitse juuri tällaista asennoitumista meiltä jäseniltään ja työntekijöiltään? Kunpa me muistaisimme vanhan viisauden: mitä lähemmäksi pääsemme Kristusta, sitä lähemmäksi tulemme toisiamme.
Yhteenveto
Yhteenvetona totean edellä sanomastani: (DIA) Tulevaisuuden kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa on identiteetiltään vahva, elää ihmisten keskellä ja rinnalla ja ottaa todesta luomakunnan tulevaisuuden, on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa, joka pitää rohkeasti esillä uskoa, siitä nousevia arvoja ja puolustaa uskonnonvapautta meillä ja muualla, on missionaarinen osallisuutta ja yhteyttä vaaliva yhteisö.
Palaan vielä Ovet auki -strategian kansikuvaan. (DIA) Se kuvaa sitä sekavaa labyrinttiä, jossa kirkkomme suunnistaa. Tehtävä ei ole helppo. Kuitenkin eriväristen viivojen muodostamassa kuviossa voi siellä täällä hahmottaa ristin.
Labyrintissa suunnistaessa on tärkeää huolehtia, että risti näkyy ja taivas ei peity. Silloin kirkon elämässä olennaisin tulee esille ja päämäärä pysyy kirkkaana. Silloin kirkko on uskollinen lähettäjälleen ja palvelee maailmaa sille uskotulla evankeliumilla. Kuten Ovet auki -strategia kiteyttää: ”Kristityn toivo on ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa.”
Piispa emeritus, TT Seppo Häkkinen