Kuolema yhdistää kaikkia ihmisiä. Se kuuluu elämän väistämättömään osaan: joka hetki ihmisiä lähtee tästä elämästä, läheistemme ajallinen elämä päättyy, ja kerran jokainen kohtaa oman kuolemansa.
Olemme tottuneet näkemään kuoleman vihollisena. Sitä se onkin: turmiovalta, joka aiheuttaa surua, menetystä ja kaipausta. Myös kristillisen uskon mukaan kuolemaan liittyy negatiivinen etumerkki. Se on ”vihollisista viimeinen”, jonka Kristus on ylösnousemuksellaan kukistanut.
Kuolema on pelottava mysteeri. Siihen kytkeytyy niin paljon tuntematonta. Tai vaikka itse kuolema ei pelottaisi, kuoleminen saattaa kauhistuttaa. Siksi ihminen tekee kaikkensa torjuakseen kuoleman ajatuksen.
Ruotsalainen katolisen papin, isä Wilfrid Stinissenin (1927–2013) mukaan kuolemalla on meille paljon opetettavaa. Tässä koulussa on monta luokkaa, ja sen tulisi olla pakollinen, vaikka useimmat mielellään välttäisivät sen käymistä.
Meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon oppimista menneiden sukupolvien kokemuksista, myös kuolemasta. Keskiajalla 1400-luvun Euroopassa, erityisesti mustan surman jälkeisessä maailmassa, kuolema oli jatkuvasti läsnä. Silloin syntyi kirjallisuutta, joka sai nimen Ars moriendi, suomeksi kuolemisen taito. Se opetti valmistautumaan ja kohtaamaan kuolema. Tällaiselle on yhä tarvetta.
Wilfrid Stinissen kääntää suhtautumisen kuolemaan kielteisestä myönteiseksi: ”Kuinka paljon rikkaampaa olemassaolomme olisikaan, jos oppisimme elämään ystävyydessä kuoleman kanssa jo nyt, tämän elämän keskellä!”
Ajatus kuulostaa äkkiseltään oudolta. Miten pelkoa ja turmiota tuottavan kuoleman kanssa voisi ystävystyä?
Lähtökohtana on ajatus, ettei elämä ole valmis ilman kuolemaa. Kuolema ei ole elämän loppu, vaan sen täyttymys. Kuollessaan ihminen saa todellisen identiteettinsä ja tulee valmiiksi. – Tätä kirjoittaessani puhelimeni kilahti ja sain tiedon iäkkään kummitätini kuolemasta vajaa tunti aiemmin. Hänen elämänsä tuli valmiiksi.
Stinissenin mukaan kuolema on osa Jumalan luomissuunnitelmaa. Kuolema olisi tosin ollut erilainen ilman syntiinlankeemusta, jonka seurauksena sen luonne muuttui. Sitä ei olisi myöskään kutsuttu kuolemaksi. Painotus ei olisi ollut maallisen elämän päättymisessä, vaan kuolema olisi ollut portti taivaalliseen elämään.
Jeesuksessa elämän ja kuoleman raja murtuu: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh. 11:25). Koska Jeesus on kulkenut kuoleman läpi, kuolema on menettänyt rangaistusluonteensa ja saanut takaisin alkuperäisen asemansa siirtymänä ja muutoksena.
Kuolema on menemistä Isän luo yhdessä Jeesuksen kanssa. Se siirtymistä aiempaa rikkaampaan elämään. Vihollinen on nyt meidän palveluksessamme.
Ranskalainen nunna ja katolisen kirkon pyhimys Thérèse Lisieuxlainen (1873–1897) kuoli tuberkuloosiin vain 24-vuotiaana. Kristillinen käsitys kuolemasta ja toivosta kiteytyy hänen kuolinhetkensä lauseeseen: En kuole, vaan astun elämään.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus