Päivän vieras -kolumni 13.6.2026 Itä-Häme
Kuluvana viikonloppuna vietetään Karjalaisia kesäjuhlia Oulussa. Ohjelmassa on perinteiseen tapaan kunniakäynti Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä, tällä kertaa lauantaiaamuna Intiön hautausmaalla.
Kunniakäynnissä ei sinänsä ole mitään erityistä. Sen tekee huomionarvoiseksi kuitenkin se, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Karjalan Liitto teki keväällä 1951 päätöksen karjalaisten vainajien muistomerkkien pystyttämisestä. Aloitteen asiasta teki valistusohjaaja, kapteeni Paavo Korven-Korpinen.
Sotien jälkeen suuri osa karjalaisista ei voinut enää vierailla omaistensa haudoilla luovutetulla alueella. Rajan taakse olivat jääneet niin kotiseurakuntien hautausmaat kuin myös moni kaatunut vainaja. Siksi tarvittiin paikka surulle ja muistamiselle.
Karjalan Liitto toivoi piispainkokouksen edistävän muistomerkkien pystyttämistä kirkkopihoihin ja hautausmaille. Piispainkokous suhtautuikin asiaan myönteisesti. Sen esityksestä tuomiokapitulit kehottivat seurakuntia osoittamaan muistomerkkiä varten edustavan paikan.
Hanke johti nopeasti tuloksiin. Karjalan Liitto tilasi taiteilija Liisa Liimataiselta viisi ehdotusta muistomerkin perusmalliksi. Näiden standardimallien pohjalta merkkejä ryhdyttiin hankkimaan ympäri Suomea. Ensimmäinen muistopaasi nousi jo heinäkuussa 1952 Humppilaan.
Muistomerkkejä pystytettiin lähes jokaiseen Suomen kuntaan, usein luterilaisille hautausmaille tai ortodoksisten kirkkojen yhteyteen. Itä-Hämeessä Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki saatiin Heinolaan ja Sysmään 1954, Hartolaan 1956 ja Pertunmaalle 1963.
Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkit ovat sankarihautausmaiden ohella sodanjälkeisen Suomen merkittävimpiä kollektiivisen muistin ja surutyön symboleja. Ne syntyivät tarpeesta muistaa rajan taakse jääneitä vainajia, kehittyivät 1950‑luvunlta alkaen järjestelmälliseksi muistomerkkiohjelmaksi ja ovat edelleen tärkeä osa karjalaista identiteettiä ja perinnettä.
Muistomerkki kuvastaa sanana jotakin menetettyä ja enää muistoissa elävää. Siihen sisältyy kaipausta ja ikävää, joskin samalla myös kiitollisuutta. Menneiden sukupolvien elämän ja työn arvostaminen onkin tärkeää. Ilman heitä ei olisi meitä.
Muistamisen kautta jäsennymme yksityisinä ihmisinä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Meidän täytyy tuntea historiamme, jotta osaamme suunnata eteenpäin. Muistomerkki on konkreettinen osoitus yhteisestä menneisyydestä. Se on samalla koossa pitävä voima.
Ilman historiaa yhteisö ja kansa on kuin muistisairas ihminen. Hän ei tiedä, kuka oikein on, mistä tulee ja minne on menossa. Kun tietää, mistä tulee, on riittävän vahva kohtaamaan tulevaisuuden. Se tarjoaa mahdollisuuden muutokseen ja uudistumiseen.
Muistaminen on väline asioiden hahmottamiseen, tutkimiseen ja selvittämiseen. Samalla sen suuntana on tulevaisuus, koska muistamisen kautta muokataan tulevaisuutta. Muistomerkit ovat arvokkaita välineitä huomisen rakentamisessa.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus