Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! (Mark. 11:1–10).
Tänään 30.11. tulee kuluneeksi 86 vuotta talvisodan syttymisestä. Ensimmäistä adventtia 3.12. vietettiin sotaa käyvässä maassa. Kokemus on ollut erikoinen myös Lappeen kirkossa ja seurakunnassa. Yhä enemmän evakkoja näkyi Lappeenrannassa. Muutama välähdys Karjalan seurakuntien adventtiin 1939.
Johanneksen seurakunnan kirkkoherra Aarne V. Halla kuvasi tapahtumia näin: ”Hartain mielin oli odotettu adventtisunnuntaita, jolloin maan kaikissa seurakunnissa otettaisiin käytäntöön uusi kirkkoraamattu ja uusi virsikirja, mutta kaikki jumalanpalvelusten pitäminen ikkunoin kiellettiin ja Johanneksessa sinä päivänä jo etäisimmät kylät evakuoitiin. Seurakuntatalon pienessä salissa, jonka ikkunat olivat peitetyt, vietimme tätä ainutlaatuista adventtijuhlaa. Osanottajina vain lähimmät naapurit. Toiseen adventtiin mennessä oli kaikki siviiliväki poissa, ainoastaan työvelvolliset jäivät jäljelle.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja tapahtumista 1939–1949, s 47).
Viipurin läänin Pyhäjärvellä kirkkoherra K.A. Wiika puolestaan kertoo, että ”Tuli määräys, ettei ensimmäisenä adventtina saisi pitää kirkonmenoja ilmapommitusvaaran vuoksi. Ilma oli pilvinen ja satoi verkalleen lunta. Kansaa oli tullut koolle tavallinen kirkkorahvasmäärä. Päätettiin pitää kirkonmenot, mutta asetettiin miehiä pääkäytävälle, että jos hälyytys tulisi, nämä estäisivät paniikin. Kirkonmenot saatiin pitää rauhallisesti, mutta niiden päätyttyä jäi kirkkoherralle raskas velvollisuus ilmoittaa, että seurakunnan on varustauduttava matkalle. Iltapäivällä autot teitten risteyksissä lähtevät kuljettamaan ihmisiä rautatieasemille. Näin alkoi pitäjän tyhjentäminen.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja tapahtumista 1939–1949, s 117).
Vielä kolmas välähdys 86 vuoden taakse. Impilahden seurakunnan kirkkoherra Ilmari Salomaa kertoo, että ”Seurakunnan viimeinen jumalanpalvelus kotiseudulla pidettiin ensimmäisenä adventtina 3.12.1939. Se oli tarkoitettu uuden kirkkoraamatun ja uuden virsikirjan käytäntöön ottamisen johdosta juhlajumalanpalvelukseksi, mutta tilanteen rauhattomuus esti tämän tarkoituksen toteutumisen. Ilmavaaran vuoksi jumalanpalvelus oli supistettava mahdollisimman lyhyeksi. Hoosiannaa ei kanttorin matkoillaolon vuoksi veisattu ja virrenveisuutkin säestettiin vain harmoonilla.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja tapahtumista 1939–1949, s 36).
Me saamme tänään viettää rauhassa adventin messua ja aloittaa uutta kirkkovuotta. Voimme laulaa sydämemme pohjasta hoosiannaa ja iloita siitä, että meillä on vapaus kokoontua yhteen ja elää rauhassa. Silti edellisten sukupolvien kokemuksia on syytä muistaa. Rauha ja vapaus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Siksi tänä adventtina mieleen hiipii monenlaisia ahdistuksia ja pelkoja, enemmän kuin ehkä pitkiin aikoihin. Maailman tila ja kehitys sisältää huolestuttavia näkymiä. Lisäksi jokaisella ihmisellä on omat huolensa elämässään ja lähipiirissään.
Kristinuskon sanoma meille uuden kirkkovuoden alkaessa kiteytyy adventin hoosianna-hymniin. Adventin tunnussana on hoosianna. Siinä kuuluu kahdenlainen viesti. Se on sekä ilonhuuto että avunpyyntö.
Yhtäältä hoosianna on riemullinen, ilon täyttämä sana. Jo varhain sitä alettiin käyttää kuninkaalle tai Jumalalle osoitettuna ylistyshuutona. Näin tapahtui ensimmäisenä adventtina. Ilo puhkesi vastustamattomana ilmoille Jeesuksen ratsastaessa vanhaa pyhiinvaellustietä kohti Jerusalemia. Jeesus ei tullut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin, vaan nöyränä, aasilla ratsastaen. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan (ks. adventin Vanhan testamentin teksti Sak. 9:9–10) rauhan kuninkaan tulemisesta.
Yhä edelleen uuden kirkkovuoden alkua sävyttää ilo ja kiitos. Jumalan antamassa elämässä, yhteiskunnassamme ja Jumalan luomassa maailmassa on paljon hyvää. Siitä on syytä kiittää ja siitä saa iloita. Sen ei tarvitse eikä se saa kadota huolten ja pelkojen alle. Siksi on hyvä, että kirkoissa tänään lauletaan Hoosianna. Se on riemun ilmaus. Jumala tulee ja on meidän keskellämme.
Toisaalta Hoosianna on avunpyyntö. Hoosianna oli avuttomien huokaus ylöspäin, Jumalan puoleen. Hoosianna on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka merkitsee ”oi auta” tai ”pelasta”. Se on rukous, jossa pyydetään: ”Auta meitä, Herra. Vapauta meidät, puutu asioihin ja pelasta meidät.” Tämäkin on totta nykyaikana, jolloin elämän erilaisten ahdistusten ja huolten, taakkojen ja syntien painamina kaipaamme Herran apua ja pelastusta.
Hoosiannaa on niin Lappeen kirkossa kuin muissakin kirkoissa laulettu hyvin monenlaisissa tilanteissa. Tänään muistamme erityisesti talvisodan syttymistä ja maamme sotavuosia ja niiden aikaisia koettelemuksia. Silloin eläneet sukupolvet turvautuivat Jumalaan ja pyysivät apua Kaikkivaltiaalta. Myös me nykypolven ihmiset tarvitsemme Hoosiannan viestiä. Elämän epävarmuuden, maailman levottomuuden ja tuntemattoman tulevaisuuden edessä voimme pyytää Jumalalta ”Hoosianna”, siis auta, pelasta.
Kokemus talvisodan ajoista ja sotavuosista on, että Jumala on kuullut pyyntömme. Hän on ollut keskellämme, auttanut ja johtanut eteenpäin. Niin hän tekee lupauksensa mukaan myös tulevaisuudessa. Adventin sanomaan liittyy vahva toivon näköala.
Hoosianna yhdistää meidät maailmanlaajaan, ajan ja paikan rajat ylittävään kristittyjen joukkoon. Sitä joukkoa on tänään koolla kaikissa Suomen kirkoissa. Hoosiannaa lauletaan myös eri puolilla maailmaa. Miljoonat ihmiset tervehtivät hoosiannalla häntä, joka tulee Herran nimessä. Tänään emme liity vain niihin ihmisiin, jotka juuri tässä ajassa laulavat ylistystään, vaan myös niihin, jotka ovat sitä tehneet jo menneinä vuosisatoina. Tämä ylistyslaulu ja avunhuuto liittää meidät yhteen menneiden sukupolvien kanssa; heidänkin, jotka 86 vuotta sitten viettivät adventtiaan talvisodan keskellä. Sukupolvien ketjussa jo ajan rajan yli siirtyneet ovat tervehtineet Jeesusta hoosianna-huudolla: ”Herra auta ja pelasta.” Me yhdymme tähän kristittyjen joukkoon omalla hoosiannallamme. Jumala on sukupolvesta toiseen kuullut tämän pyynnön, auttanut ja kantanut niitä, jotka häntä rukoilevat.
”Hoosianna” on oikeastaan ihmisen perusrukous. Kristityn etuoikeus on tuoda asiansa ja koko elämänsä Jumalan eteen ja pyytää ”hoosianna”, Herra auta ja pelasta. Samalla saamme kiittää häntä läsnäolostaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan meitä kohtaan.
Seppo Häkkinen