Piispa emeritus, TT Seppo Häkkinen
Luento Perustan teologisilla opintopäivillä 5.1.2026 Kauniaisissa
Johdanto
”Herätyskristillisyys on ollut kolmensadan vuoden ajan suomalaiselle kristillisyydelle leimallinen ilmiö. Toisin kuin useimmissa Euroopan maissa, Suomessa herätysliikkeet ovat vaikuttaneet kirkon sisällä ja kirkkoon. Kirkkoa ja uskontoa laajemmin niiden jäljet näkyvät muussakin suomalaisuudessa. Kulttuuriamme, poliittisia suuntauksiamme ja perimmäistä kansanluonnettamme on vaikea ymmärtää, ellei ota huomioon kansanliikkeiden syvällä kulkevaa pohjavirtaa.” Näin toteaa suomalaisia herätysliikkeitä tutkinut teologian tohtori Teemu Kakkuri.[1]
Samanlaisen arvion on Kakkuria aiemmin esittänyt dosentti, sittemmin piispa Voitto Huotari: ”Herätysliikkeet ovat vain osa Suomen luterilaisen kirkon elämää, mutta maamme kirkollisia oloja on silti vaikea ymmärtää niitä tuntematta. Herätysliikkeet ovat myös osa suomalaista yhteiskuntaa. Niiden luonne ja toiminta on yhteydessä siihen, mitä tapahtuu niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin.”[2]
Herätys ja herätysliikkeet ovat siis monella tavalla vaikuttaneet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Luonnollisesti vuorovaikutus kirkon ja herätysliikkeiden välillä on ollut molemminpuolista. Siihen on sisältynyt, arvioijasta riippuen, sekä kielteisiä että myönteisiä puolia.
Kirkon ja herätysliikkeiden suhteisiin liittyvät kysymykset ovat harvoin mustavalkoisia, joihin voi vastata joko-tai. Pikemminkin vastauksena on sekä-että. Tällainen aihepiiri on esimerkiksi herätysliikkeiden vaikutus yhtenäiskulttuurin hajoamiseen[3], sääty-yhteiskunnan murtumiseen[4] ja maallistumisen kiihtymiseen[5]. Tutkijat eivät olekaan yksimielisiä herätysliikkeiden roolista näissä kehityskuluissa.[6]
Tietynlainen jännite herätysliikkeiden ja kirkon suhteeseen on kummankin olemuksesta johtuen sisäänrakennettu. Viime aikoina on kuitenkin julkisuudessa korostunut uutisointi ja keskustelu, jossa herätysliikkeet nähdään ongelmana. Esimerkkejä tästä ovat liikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt ja messut (Pori, Seinäjoki, Järvenpää), pappisvihkimykset, viralliset kolehdit ja seurakuntien lähetysmäärärahat.
Vaikeuksia ja hankaluuksia ei pidä kieltää, mutta niiden ei pidä vääristää kuvaa herätysliikkeistä ja niiden merkityksestä. Liikkeillä on ollut ja on edelleen paljon myönteistä annettavaa ja vaikutusta kirkkoon ja koko suomalaiseen yhteiskuntaan.
Esityksessäni herätys ja herätysliike tarkoittavat suomalaisessa kirkkohistoriassa vakiintuneita käsitteitä. Kakkuri on kiteyttänyt suomalaisen herätyksen kehityksen oivallisesti: ”Suomalainen herätys nousi 1700-luvun kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista oloista. Suomi oli osa läntistä kulttuuripiiriä, integroitunut Eurooppaan siinä missä nykyinenkin Suomi. Vain etäisyydet olivat pitempiä ja tiedonkulku hitaampaa. Herätys syntyi täällä, mutta sen ainekset olivat tuontitavaraa. Se löysi pohjoiselle kansalle tyypilliset muotonsa kolmensadan vuoden aikana. Eurooppalaisesta pietismistä kehittyi suomalainen herätyskristillisyys. Kaikki herätysliikkeemme ovat velassa Saksan, Englannin ja Yhdysvaltain kummisedilleen. Aluksi vaikutteita haettiin laivalla, lopuksi ne tulvivat tänne kaikilla kanavilla.”[7]
Pietismin perustalta syntyneet monimuotoiset herätykset kanavoituivat vähitellen neljään pääuomaan ja johtivat ns. vanhojen herätysliikkeiden syntymiseen: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus.[8] Toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä herätystä ryhdyttiin puolestaan kutsumaan viidenneksi herätysliikkeeksi. Myös siinä vaikuttaa pietismin perintö. Ensimmäisenä nimitystä ”viides herätysliike” käytti professori, sittemmin piispa Aimo T. Nikolainen kirjassaan Kirkot, lahkot, suunnat vuonna 1960.[9] Kakkurin mukaan kansallinen historiankirjoitus pelkisti herätysliikkeet neljäksi kirkolliseksi liikkeeksi, joita 1900-luvulla vahvistettiin viidennellä.[10]
Määritelmää viidestä herätysliikkeestä on uudemmassa herätysliiketutkimuksessa kritisoitu. Dosentti Ilkka Huhdan mukaan vanha historiakuva on anakronistinen.[11] Dosentti Mikko Malkavaara puolestaan toteaa, että viisi liikettä on totta vain historiallisten juurien kannalta. Niistäkin polveutuvia ryhmiä ja yhdistyksiä on moninkertainen määrä. ”Viiden herätysliikkeen ajatus on oikeastaan teoria, joka on jäänyt elämään. Aina 1700-luvulta alkaen on ollut monia muita, voimakkaitakin liikkeitä, jotka ovat eri syistä lakanneet. Hyvin pitkään teoria sitä paitsi koski vain neljää liikettä. Viides otettiin mukaan kaanoniin 1960- tai 1970-luvulla.”[12]
Malkavaara toteaa, että herätyskristillisyys ja herätysliike eivät merkitsee samaa, vaikka joskus niitä käytetään rinnakkain ja ikään kuin samaa tarkoittavasta asiasta. Suomalaiset herätysliikkeet, sellaisina kuin ne nykyisin tunnetaan, eivät täysin mahdu herätyskristillisyyden käsitteen sisään. Ennen muuta herätyskristillisyyttä on ollut paljon näiden liikkeiden ulkopuolella.[13] Samoin Kakkuri painottaa, että herätys on ollut laajempi ilmiö kuin herätysliikkeet.[14]
Seuraavassa pohdin erityisesti sitä, mitä hyvää herätys ja herätysliikkeet ovat tuoneet Suomeen. Katsaus ei ole kaiken kattava ja siinä joutuu tekemään yleistyksiä, jotka ovat kritiikille alttiita. Lisäksi samalla asialla voi usein olla sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Tarkastelunäkökulmani on etsiä myönteisiä vaikutuksia.
Olen pyrkinyt taustoittamaan puheenvuoroni herätysliikkeitä koskevilla tutkimuksilla, jotta en puhuisi omiani. Kuitenkin esitykseni perustuu myös yhteensä yli 40 vuoden kokemukseen niin pappina seurakunnissa, kirkkoneuvoksena Kirkkohallituksessa kuin piispana Mikkelin hiippakunnassa.[15]
Uskon ytimen ja henkilökohtaisuuden säilyttäminen
Kirkkomme herätysliikkeet ovat pitkälti pietismin perillisiä ja pitävät yllä sen perintöä, kukin omilla painotuksillaan. Näin liikkeet ovat muistuttaneet uskon ydinsisällöstä ja henkilökohtaisen uskonsuhteen merkityksestä. Pyrkimyksenä on ollut sekä yksilön että kirkon hengellinen uudistuminen.
Yksinkertaistettuna kyse on ollut hädästä niin omasta kuin muiden sieluista. Tunnettu on kuvaus kalantilaisen Liisa Eerikintyttären heräämisestä 1750-luvulta. Paimenessa ollessaan hän oli lukenut Arthur Dentin kirjaa Totisen Käändymisen Harjoitus. Sen vaikutuksesta hän joutui omantunnon tuskiin ja sielunhätään.[16]
Kuvatessaan 1960-luvun nuorisoherätyksen alkuvaiheita Salli Hakala, Laura Mäkelä ja Johanna Sumiala-Seppänen toteavat: ”Herätyksen sukupolvi lähti liikkeelle julistamaan sanomaa, kun se koki, että Kristuksen ääni ja Raamatun sanoma eivät kuuluneet kirkossa eikä maailmassa niin kuin niiden olisi pitänyt kuulua.”[17]
Luonnollisesti ajan kuluminen ja kontekstin muutos ovat vaikuttaneet liikkeiden painotuksiin ja opetuksen sisältöön sekä ilmaisun ja toiminnan tapoihin. Kenties selkeimmin tämä näkyy herännäisyydessä, mutta toki kaikki herätysliikkeet ovat muuttuneet. Ne elävät aina jossakin ajassa ja ne ovat tiettyyn historialliseen aikaan sidottuja. Kunkin ajan hengellinen ja maallinen todellisuus kohtaa niin liikkeitä kuin niiden kannattajia.
Muutoksesta huolimatta pitkässä perspektiivissä katsottuna herätysliikkeet ovat korostaneet henkilökohtaista kääntymistä ja uskoa. Jumalan antaman herätyksen ydin on aina ollut sama: ihminen on syntinen ja itsessään kelpaamaton, sen sijaan Kristus on täydellinen pelastaja ristintyön kautta. Kysymys pelastuksesta on liikkeille tärkeä. Jumala on lähestynyt ihmistä ja pelastanut hänet. Eroavuutta on ollut siinä, miten pelastuksen todellisuus on kohdattu, omistettu ja otettu käyttöön.
Professori Eino Murtorinne on todennut, että 1800-luvulla herätysliikkeiden kysymyksenasettelua hallitsi yhä selvemmin kamppailu henkilökohtaisen uskon ja kristillisen uskon perusteista. Koko ihmiselämää hallitsevan eksistentiaalisen hurskaudenkäsityksen lisäksi herätysliikkeiden teologian tunnusomaisiksi piirteiksi muodostuivat määrätietoinen kääntyminen Raamattuun uskonnollisen elämän perustana sekä synti-, armo- ja sovituskäsityksen korostaminen sen keskeisenä sisältönä.[18]
Hengellisten liikkeiden piirissä löytyy erilaisia uskon ja elämän malleja. Vaikka herätysliikkeet ovat aikanaan syntyneet tuodakseen jonkin uuden vaihtoehdon kirkon elämään, kirkon sisäiset herätysliikkeet hahmottuvatkin nykyisin seurakunnissa lähinnä rinnakkaisina toimijoina, joiden kanssa tehdään yhteistyötä. Ne tuovat rikkautta seurakunnan elämään.[19] Näenkin liikkeet osana seurakuntaelämää eikä seurakunnan ulkopuolella tai vaihtoehtona olevana toimintana.
Henkilökohtaisen uskon lisäksi painotetaan herätysliikkeissä Raamatun merkitystä ja arvovaltaa. Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon olemus, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Käytännön tasolla Raamatun korostaminen ilmenee raamattuopetuksen tärkeänä pitämisenä. Esimerkkinä käy hyvin 1980-luvulta Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) organisoima Raamattu tutuksi -luentosarja. Sen kävijämäärä ylitti puoli miljoonaa ja se levisi neljään viidestä seurakunnasta vuosikymmenen puolivälissä. Samoin varsinkin viidennen herätysliikkeiden järjestöissä on vahvaa raamattuopetusta ja -koulutusta.[20]
Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tätä herätysliikkeet ovat pitäneet esillä. Tämä onkin tärkeää varsinkin nykyaikana, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä. Mielessäni on usein ollut Martti Lutherin viisaus, että kirkko on rakennettu Jumalan sanalla ja Jumalan sanalla on kirkon viatkin korjattava.
Paimenkirjeessäni Rohkeasti luterilainen olen korostanut herätysliikkeistä kirjoittaessani: ”Liikkeet ja järjestöt korostavat perinteisiä uskonkysymyksiä ja Raamatun merkitystä. Ei näiden asioiden esillä pitäminen ole kirkossa ongelma, päinvastoin.”[21]
Dosentti Esko M. Laine on korostanut herätysliikkeitä jatkumona. Hänen mukaansa vanhat herätysliikkeet merkitsivät jatkumoa sille luterilaisuudelle, joka oli alkanut muuttua viimeistään niiden organisoitumisen aikakaudella. ”Juuri ne kantoivat vanhan luterilaisuuden keskeisen sisällön yli valistusteologian, vuoden 1701 virsikirjan uudistuksen 1886, sakramenttien ’raitistamisen’ ja ylipäätään lähes kaiken sen, mitä valistuksen, urbanisaation ja sekularisaation pelon vuoksi kirkossa 1800-luvun puolivälin jälkeen muutettiin.”[22]
Samoin voi ajatella tapahtuneen viime sotien jälkeisen aatteellisen ja henkisen murroksen keskellä. Silloin aiempien tapaan viides herätysliike järjestöineen kantoi uskon ydinsisältöä muutosvaiheen yli. Nykyajan hengellisessä sekamelskassa ja kirkon sisäisten ongelmien keskellä hengellisen jatkumon ylläpitäminen ja uskon ytimen korostaminen on erityisen tärkeää. Onko tässä herätysliikkeiden keskeisin tehtävä nykyajassa?
Maallikkouden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen
Suomalaiset herätysliikkeet ovat lähtökohdiltaan kansanliikkeitä, joille on tyypillistä maallikkoaktiivisuus. Se on näkynyt luonnollisesti kunkin liikkeen jäsenpohjassa ja toiminnassa. Liikkeet ovat lähentäneet kansaa kirkkoon. Ne ovat säilyneet pitkälti maallikkovaltaisina. Selkeimmin tämä näkyy lestadiolaisuudessa, varsinkin esikoislestadiolaisuudessa, jossa ei käytännöllisesti katsoen ole omia pappeja lainkaan.[23]
Joka kymmenes suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen tai on saanut niistä vaikutteita. Tämä tarkoittaa noin puolta miljoonaa suomalaista. Aktiivisesti kirkon toiminnassa mukana olevista puolet on herätysliikkeiden jäseniä. He ovat esimerkiksi ahkeria kirkossakävijöitä. Usein herätysliikeväki valikoituu vastuunkantajiksi seurakuntien ja kirkon luottamustehtäviin. Yli puolet kirkon luottamushenkilöistä kuului vähintään yhteen kirkolliseen liikkeeseen tai on saanut vaikutteita vähintään yhdestä liikkeestä. Myös seurakuntien henkilöstössä on paljon herätysliiketaustaisia ihmisiä. Kirkon työntekijöistä noin puolet kuului vähintään yhteen kirkolliseen liikkeeseen tai on saanut vaikutteita vähintään yhdestä liikkeestä.[24]
Maallikoissa on kirkkomme tulevaisuus. Herätysliikkeet ovat osanneet hyödyntää maallikkovastuuta. Tässä ne voivat olla koko kirkolle esimerkkinä ja apuna. Työntekijävaltaiselle, resursseistaan ja toimintaedellytyksistään kamppailevalle kirkolle herätysliikeväki on merkittävä voimavara. Vapaaehtoisten maallikoiden sitoutuminen ja työpanos seurakuntien ja kirkon elämässä on jo nyt, mutta varsinkin tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä.
Teologian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Hanna Salomäki onkin todennut, että herätysliikkeiden asettuminen kirkon sisäisiksi liikkeiksi merkitsi osaltaan sitä, että kirkko säilyi koko kansan kirkkona ja säilytti yhteiskunnallisen asemansa. Herätysliikkeissä tapahtuva uskonnollinen aktiivisuus kanavoitui myös kirkon voimaksi. Liikkeiden tarjoama toiminta, jossa luterilaisen uskon erilaiset painotukset tulivat esiin, sitoivat yksilöitä kansankirkon yhteyteen. Tämänkaltainen verkosto mahdollistaa erilaisten ihmisten rekrytoinnin toimintaan. Tämä historiallinen kehitys ilmenee myös 2000-luvun tilanteessa.[25]
Maallikkouden lisäksi tärkeää on herätysliikkeiden luoma yhteisöllisyys. Seurakunnat ovat maassamme suuria. Niissä ei aina ole helppoa löytää omaa hengellistä kotiaan. Kristilliset järjestöt ja herätysliikkeet tarjoavat yhteisöjä, joissa hengellinen elämä voi kasvaa. Herätysliikkeiden vahvuutena onkin nähty yhteisöllisyyttä tukevien pienyhteisöjen muodostaminen.[26]
Herätysliikkeet saivat 1900-luvulle tultaessa yhä hyväksytymmän aseman kirkossa. Tämä merkitsi samalla tilan antamista uskonnolliselle monimuotoisuudelle. Herätysliikkeiden erilaiset painotukset tulivat osaltaan korvaamaan virkamiesjohtoisen kirkon ajamaa yhdenmukaisuutta. Yhtenäinen järjestelmä murtui erilaisia opillisia painotuksia korostavien liikkeiden kokonaisuudeksi.[27]
Herätysliikkeistä muodostui monille sellainen viiteryhmä, johon voi tuntea samaistuvansa ja kuuluvansa. Liikkeiden paikallistoiminta, seurat, vuotuiset kokoontumiset sekä kesäjuhlat luovat yhteisöllisyyttä.
Viime vuosikymmenien ilmiö ovat olleet jumalanpalvelusyhteisöt. Kirkossamme ensimmäiset uudet yhteisöt aloittivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen on maassamme ollut kasvavaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien sisällä ja vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Kymmenen vuotta sitten kirkkomme piirissä vaikutti noin sata erilaista ja erikokoista uutta yhteisöä.[28]
Jumalanpalvelusyhteisöjä on vuosien mittaan syntynyt lisää. Monet niistä ovat herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjä. Niiden määrän kasvuun on osaltaan vaikuttanut kirkossamme teologisten näkemyserojen voimistuminen.[29] Mielenkiintoista kehityksessä on se, että jotkut niistä käyttävät nimitystä ”seurakunta”, kuten esimerkiksi Kotiryhmäverkosto: ”Verkoston muodostaa neljä kaikenikäisille suunnattua seurakuntayhteisöä pääkaupunkiseudulla, jotka toimivat evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.”[30] Näin uudet yhteisöt lähestyvät joitakin herätysliikkeitä, jotka puhuvat yhteisöistään seurakuntina.
Teologian tohtori Pietari Hannikaisen väitöskirjan mukaan luterilainen jumalanpalvelusyhteisöliike heijastelee muutoksia suomalaisessa kulttuurissa, joka on siirtymässä pluralistiseen, jälkikristilliseen vaiheeseen. Uusia jumalanpalvelusyhteisöjä voidaan tarkastella yhtäältä osana kulttuuristen arvojen ja yhteisöllisyyden muutoksia myöhäismodernissa ajassa. Toisaalta niiden voidaan nähdä edustavan myös tasapainottavaa vastaliikettä ja vaihtoehtoa yksilökeskeiselle ja uskontoon (kristinusko) usein kielteisesti suhtautuvalle valtakulttuurille.[31]
Tein helmikuussa 2015 piispainkokoukselle aloitteen, jossa esitin selvityksen tekemistä jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä, mahdollisuuksista ja ongelmista sekä siihen perustuen joko tehdä esitys säädösmuutoksista tai antaa suosituksia seurakunnille.[32]
Totesin aloitteessani, että jumalanpalvelusyhteisöt ovat jo nyt kirkossamme vallitsevaa todellisuutta. Kaikki ne pyrkivät palvelemaan eriytyneellä tavalla erilaisia kirkon jäseniä, vaikka ne samalla haastavatkin parokiaaliperiaatteella muodostuneen seurakunnan ja yhteisen päiväjumalanpalveluksen. Ongelmien lisäksi olisi kuitenkin nähtävä niiden mahdollisuudet ja edut. Parhaimmillaan jumalanpalvelusyhteisöt voitaisiin integroida entistä selkeämmin osaksi seurakuntiemme jumalanpalveluselämää, kirkkoherran valvontavastuuta ja piispallista kaitsentaa. Asia vaatii hyvää tahtoa ja suurta luottamusta. Tästä on kuitenkin olemassa rohkaisevia esimerkkejä.[33]
Piispainkokous keskusteli aloitteestani useassa istunnossaan ja asetti piispa Simo Peuran johtaman työryhmän laatimaan selvityksen jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä ja mahdollisuuksista kirkossamme sekä tekemään esityksen säädösmuutoksista tai antamaan suosituksia seurakunnille.[34] Työryhmä jätti mietintönsä piispainkokoukselle joulukuussa 2016.[35] Mielestäni työryhmän lopputulos oli hyvä, aloitteeni intentiota vastaava ja kirkon yhteyttä rakentava.
Piispainkokous käsitteli mietintöä ja seurakunnille annettavia suosituksia useita kertoja.[36] Lopulta se 5.9.2017 päätti antaa suosituksen seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä.[37]Piispainkokouksen suositus poikkesi varsin paljon asiaa valmistelleen työryhmän ehdotuksesta. Mielestäni se samalla etääntyi niin aloitteeni kuin työryhmän mietinnön intentiosta.
Niin aloitteen tehdessäni kuin piispainkokouksen antaman suosituksen jälkeen mielessäni oli ”pia desideria” siitä, että jumalanpalveluselämän pirstoutuva kehitys voitaisiin kääntää kirkon ykseyden varjelemiseksi.[38] Toivoin, että suositus nähtäisiin seurakunnissa ja jumalanpalvelusyhteisöissä mahdollisuutena, seurakuntien elämän rikastuttamisena ja kirkollisen yhteyden vahvistumisena, ei kontrollin välineenä tai seurakuntien uhkana.[39] Rohkenin jopa ajatella, että voisivatko jumalanpalvelusyhteisöt parhaimmillaan tarjota työvälineen ainakin osittain ratkaista ongelma, miten eri tavalla ajattelevat voivat elää yhdessä samassa kirkossa.
Nyt reilun kahdeksan vuoden jälkeen voin todeta toiveeni olleen epärealistinen ja jääneen toteutumatta. Suositus jumalanpalvelusyhteisöistä on käytännössä kontrollin väline, joka on pikemminkin johtanut asenteiden kiristymiseen ja polarisaation kasvuun. Tässä ei tarvitse viitata kuin parhaillaan käynnissä oleviin prosesseihin hiippakunnissa. Silti kysyn: Kannattaisiko yhä edelleen kääntää jumalanpalvelusyhteisökysymys myönteiseksi vaihtoehdoksi ongelmien sijaan?
En ole ollut ajatuksineni yksin. Seuraavassa muutama esimerkki.
Yhteisöjen kanssa paljon työskennellyt pastori Timo Pöyhönen on jatkanut väitöskirjassani esittelemien kirkkokäsitysten[40] täydentämistä yhteisöjen kirkolla. Hän on esittänyt kirkon rakentumista ”rönsyilevänä yhteisöverkostona, jota pitää kasassa vahva teologinen ja hengellinen identiteetti. Kirkko on kuin sateenvarjo, joka kokoaa alleen hyvin erilaisia yhteisöjä tukahduttamatta niiden erityislaatuisuutta.”[41]
Teologian tohtori Pietari Hannikainen viittaa väitöskirjassaan yhtäältä Englannin anglikaanikirkon muutokseen parokiaalirakenteesta kohti mixed economy -rakennetta ja toisaalta Euroopan protestanttisten kirkkojen pohdintaan yhteisöistä. Hannikaisen mukaan ”Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on otettu alustavia askelia tällaiseen suuntaan, mutta muutos vaatii käytännön toimia ja pitkäjänteisyyttä. Pyrkimys kohti innovatiivista moninaisuutta ja kontekstuaalisten yhteisöjen tukemista voisi olla varteenotettava strateginen suunta myös Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle, joka on aiemminkin kyennyt toimimaan inklusiivisena ’sateenvarjona’ eri tyyppisille liikkeille. Se edellyttäisi kuitenkin konkreettisia toimia ja resurssien suuntaamista. Tämä voisi olla myös realistinen ratkaisu liberaalien ja konservatiivisten liikkeiden rinnakkaiselolle kirkossa.”[42]
Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunta antoi vuonna 2022 evankelioimista käsittelevässä mietinnössään tukensa jumalanpalvelusyhteisöille. ”Toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen tukeminen ja synnyttäminen tulisikin käsikirjavaliokunnan mielestä olla osa kirkon strategiaa Englannin anglikaanisen kirkon esimerkkiä mukaillen. Kirkossa ja järjestöissä toimivat jumalanpalvelusyhteisöt vastaavat erilaisiin hengellisiin tarpeisiin, mikä on niiden vahvuus.”[43]
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta konventikkeliplakaatin voimaan tulosta. Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät 1726 asetuksen, jolla kiellettiin rangaistuksen uhalla yksityiset hartauskokoukset eli seurat, ”sillä ne saattaisivat johtaa häiriöihin ja johtaa yksinkertaisia harhaisiin opinkappaleisiin.” Konventikkeliplakaatti oli voimassa Suomessa vuoteen 1870. Sillä pyrittiin kontrolloimaan herätysliikkeiden toimintaa.[44] Toistammeko nyt kirkossamme konventikkeliplakaatin viitoittamaa tietä vai onko meillä halua etsiä rakentavaa tietä kirkon ja herätysliikkeiden suhteille? Jos tahtoa on, keinot kyllä löydetään.
Kirkon elämän uudistaminen
Herätysliikkeet ovat uudistaneet seurakuntaelämää ja kirkon toimintaa monin eri tavoin. Salomäki on korostanut, että keskeinen herätysliikkeiden tuoma lisä suomalaiseen uskonnollisuuteen on niiden monimuotoisuus. Liikkeiden erilaiset painotukset, toimintakulttuurit ja omanlaisensa uskonnollinen kulttuuri voi koota ihmisiä uskonnollisen toiminnan pariin laajemmin kuin perusseurakuntatoiminta.[45]
Professori Eino Murtorinne on korostanut, kuinka pietismin käsitystä seuraten liikkeet näkivät kristinuskon ennen muuta käytännön asiana. ”Kristinusko ei ollut oppia vaan elämää, ei teologista pohdintaa vaan käytännön hurskautta, mikä oli omiaan suuntaamaan näiden liikkeiden mielenkiinnon käytännölliseen laupeudentoimintaan, sisä- ja ulkolähetykseen.” Ne asettuivatkin tukemaan ja kehittämään diakoniaa ja lähetystyötä. ”Diakonia ja lähetys olivat nimenomaisesti pietismin ja herätysliikkeiden lapsia.”[46]
Nykymuotoisen diakonian alku tapahtui pietismin pohjalta, ja vaikutteet Suomeen levisivät sekä suoraan Saksasta että Ruotsin ja Venäjän kautta. Diakonia alkoi kehittyä ensin seurakunnista riippumattomana ja yhdistyspohjaisena.[47]
Samoin suomalaisen lähetystyön tausta on herätysliikkeissä. Varhainen lähetysharrastus oli pitkälti herätysliikepapiston varassa. Herätysliikevaikuttajista aktiivisin oli Henrik Renqvist. Diakonian tavoin lähetystyö syntyi ja kehittyi järjestöjen työnä eikä kuulunut vielä Suomen kirkon perustehtäviin.[48]
Yhä edelleen kirkon lähetystyö tapahtuu lähetysjärjestöjen kautta. Virallisesta kahdeksasta järjestöstä kuusi on herätysliiketaustaisia. Lisäksi herätysliikkeet ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen Lähetysseuraan, ja osa liikkeistä onkin kanavoinut lähetystyönsä sen kautta. Syntyjuuriensa myötä Suomen Pipliaseuralla on kytkös anglosaksisen maailman herätyskristillisyyteen. Virallisten lähetysjärjestöjen lisäksi myös lestadiolaisuuden eri suuntauksilla sekä muilla herätysliikejärjestöillä on lähetystyötä.[49]
Herätykselle on useimmiten ollut ominaista lähetystietoinen ulospäin suuntautuneisuus. Periaatteessa rajaa ei ole ollut lähellä ja kaukana olevien kesken. Näin kysymys sisä- ja ulkolähetyksestä on toissijainen. Erityisesti viidennen herätysliikkeen järjestöille on ollut ominaista lähetysherätys, joka on suuntautunut maailmanlähetyksen lisäksi myös evankelioimiseen kotimaassa. Koko liikettä onkin kutsuttu evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi tai evankelioimisliikkeiksi.[50] Dosentti Risto Ahosen mukaan evankelioimisjärjestöillä on ollut suuri merkitys evankelioimistyön tunnetuksi tekemisessä.[51] Edelleen herätysliikkeet ja järjestöt hoitavat merkittävästi kirkkomme evankelioimistyöstä ja -koulutuksesta, usein yhteistyössä seurakuntien kanssa.
Herätysliikkeiden ja herätysliikejärjestöjen lapsi-, nuoriso- ja opiskelijatyö on tärkeä osa ”kasvattavan kirkon” – kuten Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on kutsuttu – toimintaa. Käytännössä kaikilla herätysliikkeillä on vahvaa kasvatustoimintaa. Konkreettisesti tämä tulee esille esimerkiksi rippikoulutyössä ja nuorisotapahtumissa. SLEYn järjestämä Maata Näkyvissä -festivaali on Pohjoismaiden suurin kristillinen nuortentapahtuma. Tosin vanhoillislestadiolaisuuden Suviseurat kilpailevat osallistujamäärässä Maata Näkyvissä -tapahtuman kanssa; Suviseuroja on toisinaan kutsuttu Suomen suurimmaksi lasten- ja nuortentapahtumaksi. Viidennen herätysliikkeen opiskelijatyö (Opiskelija- ja koululaislähetys OPKO, Kansan Raamattuseura KRS) on ollut laajinta kirkon opiskelijatyössä. Liikkeet ja järjestöt ovat toimineet myös kasvatuksen työalan kehittäjinä, esimerkiksi leiritoiminnassa, musiikissa ja muiden taidemuotojen hyödyntämisessä.[52]
Pohjoismaissa virinnyt yleinen kansanopistoharrastus herätti vastakaikua herätysliikkeissä jo melko varhain. Liikkeiden kansanopistot ovat tarjonneet koulutuspalveluja paitsi herätysliikkeiden omille kannattajille myös kirkolle, lähialueille ja koko yhteiskunnalle. Liikkeiden oman organisaation rakentamisen lisäksi opistot ovat merkinneet osallistumista kansalaisyhteiskunnan luomiseen. Suomen kansanopistoyhdistyksen listauksesta karkeasti laskien lähes puolet on kristillisiä kansanopistoja, joista valtaosalla on juuret herätysliikkeissä. Tilanne on säilynyt vuosikymmenien ajan ennallaan, sillä 1970-luvulla herätysliikkeiden kansanopistot käsittivät noin kolmanneksen maan kaikista kansanopistoista.[53]
Herätysliikkeet ovat olleet aktiivia koulutus- ja opetustoiminnassa. Niiden järjestämä raamattu- ja maallikkokoulutus on ollut merkittävää koko kirkolle. Sen lisäksi liikkeiden oppilaitoksissa on ollut myös kirkon työntekijöiden koulutusta, erityisesti kasvatuksen työaloille. Nuorisotyönohjaajakoulutusta on järjestetty herännäisyyden, evankelisuuden ja viidennen herätysliikkeen oppilaitoksissa. [54] Osa niistä oli perustamassa Diakonia-ammattikorkeakoulua ja on edelleen osakeyhtiön omistajana.
Herätysliikkeiden vaikutusta kirkon elämään arvioitaessa on syytä huomata myös niiden laaja kustannustoiminta. Kirjojen ja lehtien kustantaminen on kulkenut yleensä selvästi herätysliikkeen virallisen organisoitumisen edellä. Liikkeillä on ollut omia lehtiään, vanhimmat 1800-luvulta lähtien. Levikkien määrä luonnollisesti vaihtelee hyvin paljon, mutta enimmillään ne ovat olleet useita kymmeniä tuhansia. Kirjojen kustannustoiminnassa evankelinen liike oli ensimmäisenä asialla. Myöhemmin viidennen herätysliikkeen järjestöjen kustannustoiminta on ollut erityisen runsasta. Kirjojen ohella 1950-luvulta lähtien ovat lisääntyneet myös äänitteiden julkaiseminen.[55]
Monet herätysliikkeet järjestöineen ovat olleet kehittämässä uusia toimintamuotoja ja -menetelmiä tai ottaneet käyttöön ensimmäisinä uutta teknologiaa. Kaksi esimerkkiä: Jo ennen paikallisradioaikaa 1970-luvulla oli Suomen Evankelisluterilaisella Kansanlähetyksellä radiohankkeita (KRTV). Muistan kirkkoneuvosvuosiltani 2000-luvun alusta, että ensimmäisenä järjestönä anoi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) lupaa virsikirjan virsien käyttämiseen mobiilivirsikirjana.
Ahosen mukaan herätysliikkeiden ja kirkollisten järjestöjen etuna verrattuna raskasliikkeiseen kansankirkkoon on joustavuus ja yleensä hyvä kyky orientoitua uusiin tilanteisiin. Ne pystyvät nopeasti siirtämään tarvittaessa työnsä painopistettä uusiin kohteisiin. Myös uusien ilmiöiden teologisessa arvioinnissa sekä kirkon toimintaan liittyvässä soveltavassa tutkimuksessa järjestöillä on huomattava merkitys.[56]
Samoin Salomäki korostaa, että pyrkimys uskonnon levittämiseen on tehnyt monet liikkeet kekseliäiksi uusien työmuotojen kehittämisessä. Vähäinen byrokratia tekee liikkeistä joustavia ja nopeita reagoimaan. Liikkeessä voivat siis yhdistyä opillinen traditionaalisuus ja työmuotojen uudenaikaisuus.[57]
Yhteenvetona voikin todeta, että herätysliikkeet ovat tuonet kirkon elämään ja seurakuntien toimintaan paljon hyvää. Niillä voi olla myös kirkon tulevaisuutta vahvistava merkitys. Kuten edellä on esitetty, ne ovat kirkkoa joustavampia ja usein innovatiivisempia omaksumaan uusia toimintoja.
Tarpeellinen protestiliike
Herätysliikkeitä on erityisesti 1960-luvulta lähtien kutsuttu protestiliikkeiksi. Alun perin protestiliiketeoria on omaksuttu lahkotutkimuksesta. Suomalaisiin herätysliikkeisiin sitä sovelsi johdonmukaisesti ensimmäisenä Mikko Juva.[58]
Sosiaalisen liikkeen teorioista käsin herätysliikkeiden kahnaukset kirkon kanssa ovat suorastaan välttämättömiä, sillä liikkeet syntyvät tarjoamaan uuden vaihtoehdon. Asioiden tila halutaan jollakin tavalla muuttaa, olipa se sitten palaamista johonkin vanhaan ja aitona pidettyyn tai uuden tulkintamallin luomista. Tilannetta voi kuvata sanonnalla ”kirkon puolesta kirkkoa vastaan”, jolla kuvataan protestiliikkeiden tarpeellisuutta kirkossa.[59]
Salomäen mukaan herätysliikkeet elävät kirkossa itsenäisyyden ja kirkollisen ohjausvallan välisessä jännitteessä. Lähetysjohtaja Timo Rämä onkin todennut historian osoittaneen, että jokainen herätysliike on ajoittain aiheuttanut melkoisia jännitteitä kirkon sisällä harjoittamansa kirkkokritiikin takia. ”Osaltaan se kyllä onkin elävän herätysliikkeen tehtävä kirkossamme.”[60]
Sanonnan mukaan ”lahkot elävät kirkon laiminlyönneistä”. Muutettavat muuttaen tämä sopii myös herätysliikkeisiin. 1800-luvun herätysliikkeet protestoivat valistuksen yksipuolista rationalismia ja sen hallitsemaa ajan henkeä sekä idealismin edustamaa intellektualismia vastaan.[61] Vastaavasti viime sotien jälkeinen herätys ja sen myötä syntyneen viidennen herätysliikkeen järjestöt kritisoivat niin kirkon kuin yhteiskunnan maallistumista, perinteisten arvojen ja pelastukseen liittyvien kysymysten jäävän uusien virtausten varjoon.[62]
Parhaimmillaan herätysliikkeet ovat kritiikissään nostaneet esille kirkon opetuksen tai elämän vinoutumia ja yksipuolisuuksia sekä siten pakottaneet kirkkoa ”tarkistamaan kurssia”, ts. palaamaan ydintehtäväänsä ja selkeyttämään identiteettiään. Selvää toki on se, että aina protesti ei ole osunut maaliinsa, on tapahtunut ylilyöntejä, arvostelu on ollut yksipuolista, tarkoitushakuista tai virheellistä – molemmin puolin. Kuitenkin erityisesti iso kansankirkko tarvitsee rakentavaa kritiikkiä. Se on yksi herätysliikkeiden tehtävä.
Piispa Olavi Kareksen aforismissa on syvä viisaus: ”Samassa suhteessa kuin kirkon sisäisen, rakentavan opposition merkitys vähenee, kasvaa ulkoa tulevan opposition iskuvoima.”[63] Kirkon ja herätysliikkeiden jännite on luovaa jännitettä, jonka kanssa on eletty jo parisataa vuotta. Miten sitä voisi kehittää kirkon – siis mukaan luettuna herätysliikkeet – parhaaksi?
Paimenkirjeeni toivomus on edelleen relevantti: ”On tärkeää vahvistaa eri tavalla hengellisen elämän puolia painottavien liikkeiden välistä vuorovaikutusta ja kaikkien kirkon jäsenten keskinäistä luottamusta. Aidon keskusteluyhteyden vaaliminen on keskeistä. Piispat ovat käyneet keskusteluja eri herätysliikkeiden ja järjestöjen edustajien kanssa. Säännölliselle ja tavoitteelliselle vuoropuhelulle on tarvetta entistä enemmän. Toimivia malleja voisi löytää kirkkomme käymistä ekumeenisista keskusteluista.”[64]
En tiedä, onko ja jos on, millaisia keskusteluja herätysliikkeiden ja kirkon johdon välillä on viime vuosina käyty. Tilanteen kärjistyminen osoittaa kuitenkin sen, etteivät mahdolliset neuvottelut ja yhteydenotot ole olleet tuloksellisia. Siksi yhä pohdin, löytyisikö säännöllisestä vuoropuhelusta työväline, jolla päästäisiin eteenpäin, kuten ekumeenisissa yhteyksissä on tapahtunut.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ekumeenisesti aktiivinen. Oppikeskustelut ovat auttaneet sitä syventämään olemustaan luterilaisena kirkkona osana Kristuksen kirkkoa. Ne ovat toimineet peileinä, jotka ovat vahvistaneet kirkon identiteettiä. Samoin ne ovat vaikuttaneet ennakkoluulojen ja virheellisten käsitysten vähenemiseen kirkkojen välillä. Keskustelut ovat osoittaneet aidon kohtaamisen merkityksen. Niillä on rakennettu luottamusta, joka on kaiken perusta. Tälle on tarvetta myös kirkon ja herätysliikkeiden välillä.
Yhteiskunnallinen vaikutus
Herätysliikkeet ovat ensisijaisesti uskonnollisia liikkeitä. Ne toimivat uskoon ja kirkkoon liittyvien kysymysten parissa. Samanaikaisesti ne ovat jäsenineen muiden organisaatioiden tavoin osa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia toimijoita.
Herätysliikkeet ovat vaikuttaneet jäsentensä elämään laaja-alaisesti. Liikkeet ovat ohjanneet moraalista, yhteiskunnallista, sosiaalista ja taloudellista käyttäytymistä. Joissakin tapauksissa herätysliike on toiminut myös sosiaalisen nousun kanavana. Herätysliikkeellä on siis ollut ja on edelleen kannattajilleen muutakin kuin vain uskonnollista merkitystä. Sen lisäksi liikkeillä on ollut silminnähtäviä vaikutuksia yhteiskunnassa. Tunnettuja esimerkkejä ovat, miten herännäisyys vaikutti osaltaan puukkojunkkareiden taltuttamiseen 1800-luvun puolivälissä ja miten lestadiolaisuuden leviäminen Lapissa näkyi joillakin paikkakunnilla juoppouden vähentymisenä.[65]
Herätysliikkeet ovat vaikuttaneet laajemminkin raittiuden edistämiseen. Renqvistiläisyys on tunnettu tässä edelläkävijänä. Ehdoton raittius oli Renqvistin uskonkäsityksen näkyvimpiä muotoja. Perinteisten herätysliikkeiden laajenemisaikana 1800-luvun lopulla yleinen raittiusliike tuli maahamme ja sai tukea muistakin herätysliikkeistä. Tosin niiden välillä oli eroja suhtautumisessa alkoholinkäyttöön. Kakkuri toteaa: ”Renqvist kirjoitti viinan kauhistusta vastaan, Laestadius saarnasi Lappia raittiiksi, mutta Hedberg piti raittiustoimintaa omavanhurskautena ja Ruotsalaisen kannattajat tarjosivat kahvin sijasta tupaan tulijalle viinaryypyn.”[66]
Herätysliikkeissä on arvostettu perinteiseen protestanttiseen teologiaan liittyviä arvoja, kuten rehellisyyttä, ahkeruutta, työntekoa ja toimeliaisuutta. Tällaisen elämäntavan edistämisellä on ollut vaikutuksia lähiyhteisön lisäksi laajemminkin yhteiskuntaan. Dosentti Aini Linjakummun mukaan vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisittain tärkeä esimerkki uskonnollisesta liikkeestä, jonka piirissä taloudellinen aktiivisuus on merkittävää. Varsinkin yrittäjyys on tyypillistä liikkeen jäsenille, mistä esimerkkinä ovat lukuisat lestadiolaistaustaiset yritykset rakennusteollisuuden piirissä. Liikkeen suhtautuminen yritystoimintaan ja työntekoon yleisesti on lähtökohtaisesti myönteinen. Yrittäminen nähdään vastuun kantamisena – ei ainoastaan omasta itsestä tai perheestä – vaan myös yhteiskunnan hyvinvoinnista.[67]
Herätysliikkeiden suhde kulttuurielämään on vaihdellut suuresti. Vanhastaan sitä on hallinnut pietistissävyinen kielteisyys, joka vielä näkyy joissakin liikkeissä tai suhtautumisessa joihinkin kulttuurin osa-alueisiin. Myönteisiä asenteita kulttuuria kohtaan ovat vahvistaneet liikkeiden omasta keskuudesta lähteneet kirjailijat, muusikot ja muut taiteilijat.[68]
Toisaalta kirjallisuus, musiikki, kuvataide, elokuva ja teatteri sekä tanssitaide on löydetty keinoksi sanoman välittämiseen. Viides herätysliike on ollut tässä mielessä kirkon ryhmittymistä modernein. Kakkurin mukaan sen toiminta on kuulunut samaan genreen kuin elokuvat ja rytmimusiikki.[69]
Herätysliikkeiden vaikutuksesta on syytä nostaa erikseen esille liikkeiden lauluntekijät, musiikkiperinne ja laulukirjat. Ne ovat osa suomalaista perinnettä ja samalla elävää kulttuuria. Jo vanhimmista herätysliikkeistä lähtien lauluilla on ollut keskeinen merkitys. Esimerkiksi herrnhutilaisuudessa laulukirjan saavuttama suosio oli huomattavasti merkittävämpi kuin lähetysmatkojen vaikutus. ”Ilman Siionin virsiä koko suomalainen uskonnollisuus näyttäytyisi varsin toisenlaisena.”[70]
Vaikka kirkko ja uskonto ovat suomalaisessa yhteiskunnassa menettäneet asemaansa suomalaisten mieliä ohjaavina instituutioina, arvojen tasolla tämä ei näytä pitävän paikkaansa. Päinvastoin luterilaisen tradition voima on edelleen suuri. Tästä esimerkkinä on valtaetäisyyden vähäisyys. Valtaetäisyydellä tarkoitetaan sitä tunteenomaista etäisyyttä, joka eliitillä ja kansalla, johtajilla ja johdettavilla on toisiinsa. Sinuttelukulttuuri on tästä hyvä arkipäivän esimerkki.[71]
Professori Kari Immonen näkee herätysliikkeet konkreettisena esimerkkinä valtaetäisyyden vähäisyydestä. Taustalla oli vahva valtiollinen kirkkotraditio, ensin puhdasoppisuuden 1600-luku ja sitten valistuksen hyötykirkko, joka ulotti välittömän ja määräävän vaikutuksensa ihmisten arkeen. Tästä herätysliikkeet eivät välittäneet vähääkään. Ne tulivat pappien kotioville ohjaamaan heitä oikealle tielle. Valtaetäisyyttä ei ollut. Näin herätysliikkeet elivät todeksi reformaation keskeistä painotusta. Kirkko pysyy koossa ja usko oikeana Raamatun avulla. Raamatun tulkintaan oli jokaisella oikeus. Papin ja seurakuntalaisen ero ei ole hurskauden asteessa vaan työnjaossa. Valtaetäisyys on siksi ollut lähtökohtaisesti vähäinen. Sillä on ollut vaikutusta valtaetäisyyden määrään ylipäänsä yhteiskunnassa. Vaikka vaikutussuhteiden osoittaminen on vaikeaa, voi todeta, että herätysliikkeet ovat osaltaan vaikuttaneet demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan syntyyn.[72]
Yhteenveto
Mitä hyvää herätys ja herätysliikkeet ovat tuoneet Suomeen? Tämä kysymys oli lähtökohtana esityksessäni. Yhteenvetona voi todeta, että herätysliikkeet ovat pitäneet esillä kristinuskon ydinasioita ja Raamattua uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina. Erityisesti herätysliikkeiden korostamat maallikkovastuu ja yhteisöllisyys näkyvät vahvasti kirkossa. Liikkeet ovat uudistaneet monin tavoin kirkon elämää ja seurakuntien toimintaa. Protestiliikkeinä ne ovat pakottaneet kirkkoa ”korjaamaan kurssiaan”. Liikkeiden vaikutus ei kohdistu ainoastaan kirkkoon, vaan tulee esille monella tavalla koko yhteiskunnassa.
Esittämäni näkökohdat eivät anna koko kuvaa herätysliikkeistä eikä niiden vaikutuksesta. Siksi kahta asiaa on syytä vielä korostaa.
Ensinnä esitykseni katsaus herätysliikkeistä ei ole kaiken kattava ja olen tehnyt siinä yleistyksiä. Se on välttämätöntä näin suppeassa esityksessä. Olen kuitenkin pyrkinyt perustelemaan esille nostamani asiat eri tutkimusten tuloksilla.
Toiseksi tehtäväni oli etsiä herätysten ja herätysliikkeiden myönteisiä vaikutuksia. Siksi esityksessäni ei käsitellä niihin liittyviä vaikeuksia tai niistä aiheutuneita ongelmia. Niitä olisi mahdollista löytää ylipäänsä herätyksistä ja herätysliikkeistä sekä jokaisesta liikkeestä erikseen.
Olennaisin herätysliikkeiden merkitys toteutuu silloin, kun ne ovat uskollisia Jumalan sanalle, sen kehotuksille ja lupauksille. Silloin ne voivat olla – kaikessa inhimillisyydessään ja puutteellisuudessaan – Jumalan työvälineitä tässä maailmassa. Silloin ne voivat olla siunaukseksi kirkollemme ja maallemme. Näin herätysliikkeet ovat toimineet ja toivon, että näin on myös tulevaisuudessa.
Lähteet ja kirjallisuus
Ahonen, Risto (1985). Erilaisten evankelioimisnäkemysten kriittistä tarkastelua. Teologinen Aikakauskirja 2/1985, 140–144.
Ahonen, Risto A. (1992). Evankelioiminen kirkon perustehtävänä. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu 7. Jyväskylä: SKSK kustannus.
Hakala, Salli, Laura Mäkelä & Johanna Sumiala-Seppänen (2004). Herätys! Herätyksen sukupolven tuntoja. Hämeenlinna: Perussanoma Oy.
Hannikainen, Pietari (2021). Uuden sukupolven yhteisöt. Evankelis-luterilaisen jumalanpalvelusyhteisöliikkeen osallistujien yhteisöllisyys, arvot ja hengellisyys. Diss. Helsinki: Unigrafia.
Heikkilä, Markku & Simo Heininen (2017). Uusi Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Heininen, Simo & Markku Heikkilä (1995). Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.
Helle, Leena & Kirsi Helstelä (2022). Toimintaympäristö ja arvojen muutos. Seurakuntien toiminnan muutos ja alueelliset kehitystrendit. Tutkimusraportti 2022. Toim. Mikko Malkavaara & Päivi Thitz. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja. Kirkko ja toiminta 124. Helsinki: Kirkkohallitus,103–155.
Huhta, Ilkka (2006). Menneisyyden tulevaisuus herätysliikkeissä. Kristinusko Suomessa. Karjalan teologisen seuran, Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran ja Joensuun yliopiston symposiumissa marraskuussa 2005 pidetyt esitelmät. Toim. Aappo Laitinen. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 249. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 150–158.
Huhta, Ilkka (2008). Suomalaisuusaate ja Suomen Lähetysseuran synty. Uskoa teoiksi 150 vuotta. Suomen Lähetysseura 1859–2009. Toim. Liisa Hovila-Helminen. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 19–28.
Huotari, Voitto (1981). Kirkkomme herätysliikkeet tänään. Pieksämäki: Kirjapaja.
Häkkinen, Seppo (2010). Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Diss. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.
Häkkinen, Seppo (2013). Rohkeasti luterilainen. Paimenkirje. Helsinki: Kirjapaja.
Immonen, Kari (2016). Luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan. Armon horisontit. Huomisen luterilaisuus. Toim. Anna-Kaisa Inkala & Jyri Komulainen. Helsinki: Kirjapaja, 57–86.
Kakkuri, Teemu (2014). Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon. Helsinki: Kirjapaja.
Kares, Olavi (1956). On on tahi ei ei. Ajatelmia ja reunahuomautuksia. Porvoo: WSOY.
Koskenvesa, Esko (2002). Diakonia kirkon elämässä ja toiminnassa. Diakonian käsikirja. Toim. Riitta Helosvuori, Esko Koskenvesa, Pauli Niemelä & Juhani Veikkola. Helsinki: Kirjapaja Oy, 35–58.
Käsikirjavaliokunnan mietintö 1/2022 edustaja-aloitteesta 8/2021 Evankelioimistoiminnan vahvistaminen kirkossa. https://evl.fi/documents/1327140/0/Kasikirjavaliokunnan_mietinto_1_2022_edustaja_aloitteesta_8_2021_evankelioimistoiminnan_vahvistamin_2007911.pdf/7eacb8fd-22b3-edda-0478-bf30630931eb?t=1652428409426 (luettu 30.12.2025).
Laasonen, Pentti (1986). Pietismi, herätysliikkeet ja sekularisaatio. Teologinen Aikakauskirja 2/1986, 81–84.
Laine, Esko M. (2006). Herätysliikkeet uskonnollisen yhtenäiskulttuurin murentajina? Huomioita jatkuvuudesta ja muutoksesta herätysliikehistoriassa. Kristinusko Suomessa. Karjalan teologisen seuran, Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran ja Joensuun yliopiston symposiumissa marraskuussa 2005 pidetyt esitelmät. Toim. Aappo Laitinen. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 249. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 135–149.
Launonen, Pekka & Marja Pesonen (2005). Koulutukseen haasteet – katekeetasta kasvatuksen ammattilaiseksi. Nuorisotyön käsikirja. Toim. Terhi Paananen & Hans Tuominen. Helsinki: Kirjapaja Oy, 267–279.
Linjakumpu, Aini (2019). Verkostot ja taloudellisen toiminnan rakentuminen vanhoillislestadiolaisuudessa. Politiikka, talous ja työ. Lestadiolaisuus maailmassa. Toim. Aini Linjakumpu, Tapio Nykänen, Tiina Harjumaa & Sandra Wallenius-Korkalo. Rovaniemi: Lapland University Press.
Malkavaara, Mikko (2007). Suomalaisen diakoniatyön taustat ja nykytilanne. Auttamisen teologia. Toim. Kari Latvus & Antti Elenius. Helsinki: Kirjapaja, 83-121.
Malkavaara, Mikko (2023). Herätysliikkeet. https://dialogi.diak.fi/2023/02/21/elamani-kasitteet-heratysliikkeet/ (luettu 17.12.2025).
Murtorinne, Eino (1986). Suomalainen teologia autonomian aikana (1828–1918). Helsinki: Gaudeamus.
Murtorinne, Eino (1992). Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809–1899. Porvoo: WSOY.
Murtorinne, Eino (2006). Valistuksesta herätysliikkeisiin. Kristinusko Suomessa. Karjalan teologisen seuran, Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran ja Joensuun yliopiston symposiumissa marraskuussa 2005 pidetyt esitelmät. Toim. Aappo Laitinen. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 249. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 119–134.
Piispainkokouksen pöytäkirja 13.-14.4.2015 & 8.9.2015 & 3.12.2015. Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. Kirkkohallitus. Helsinki: Unigrafia Oy.
Piispainkokouksen pöytäkirja 25.1.2017. https://domus.evl.fi:8443/ktwebscr/fileshow?doctype=3&docid=289586 (luettu 28.12.2025).
Piispainkokouksen pöytäkirja 29.5.2017. https://domus.evl.fi:8443/ktwebscr/fileshow?doctype=3&docid=581794 (luettu 28.12.2025).
Piispainkokouksen pöytäkirja 6.9.2017. https://domus.evl.fi:8443/ktwebscr/fileshow?doctype=3&docid=609094 (luettu 28.12.2025).
Piispainkokouksen suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä (2017). https://evl.fi/documents/1327140/57669154/Piispainkokouksen+suositus+seurakunnissa+toimivista+jumalanpalvelusyhteisist+20170905.pdf/bf05568c-76ad-8990-af4f-f31d1edd3cbf?t=1611063513650 (luettu 28.12.2025).
Pöyhönen, Timo (2021). Sateenvarjokirkko. Jokin meitä yhdistää. Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta. Arto Antturi, Sammeli Juntunen, Reetta Kalteenmäki, Veli-Matti Kärkkäinen & Timo Pöyhönen. Helsinki: Kirjapaja, 72–95.
Raittila, Pekka (1977). Herätysliikkeet 1900-luvulla. Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Helsinki: Kirjapaja, 138–149.
Rytkönen, Jussi (2015). Piispa: Kirkon jumalanpalveluselämä on pirstoutunut. Kotimaa.fi 3.9.2015. https://www.kotimaa.fi/piispa-kirkon-jumalanpalveluselama-on-pirstoutunut/maa.fi 3.9.2015 (luettu 28.12.2025).
Rytkönen, Jussi (2017). Piispoilta suositus jumalanpalvelusyhteisöistä – Häkkinen: Tarkoituksena ei ole lisätä kontrollia. https://www.kotimaa.fi/piispoilta-suositus-jumalanpalvelusyhteisoista-hakkinen-tarkoituksena-ei-ole-lisata-kontrollia/ (luettu 28.12.2025).
Salomäki, Hanna (2010). Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Diss. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 113. Porvoo: Kirkon tutkimuskeskus.
Salomäki, Hanna (2017). Herätysliikkeet suomalaisessa yhteiskunnassa. Monien uskontojen ja katsomusten Suomi. Toim. Ruth Illman, Kimmo Ketola, Riitta Latvio & Jussi Sohlberg. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 48. Ktk-Monien-uskontojen-ja-katsomusten-Suomi.pdf, 65–75.
Salomäki, Hanna (2020). Jumalanpalvelus, kirkolliset toimitukset ja kristilliset juhlapyhät. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen & Jussi Sohlberg. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Vaasa: Kirkon tutkimuskeskus, 90–132.
Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä (2016). Piispainkokouksen mietintö. 43b9d61b-81d4-37cb-3922-9e8e3ab7c3ee (luettu 22.12.2025).
Sohlberg, Jussi & Kimmo Ketola (2024). Uskonnolliset yhteisöt Suomessa. Kirkko
epävarmuuksien ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023. Hanna Salomäki, Kimmo Ketola, Jyri Komulainen, Veli-Matti Salminen & Jussi Sohlberg. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 147. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 43–65.
Verkosto (s.a.). ABC — Verkosto – luterilainen seurakuntayhteisö pääkaupunkiseudulla (luettu 31.12.2025).
Ylikangas, Heikki (1984). Murtuva säätyvalta. Porvoo: WSOY.
LIITE
Piispainkokoukselle
Viime vuosikymmeninä on tehty useita aloitteita henkilöseurakuntien mahdollistamiseksi kirkossamme parokiaaliperiaatteen mukaisesti muodostettujen seurakuntien lisäksi. Kirkolliskokous on toistuvasti torjunut nämä aloitteet, viimeksi marraskuussa 2014.
Kirkkohallituksen vuonna 2011 tekemän laajahkon selvityksen mukaan seurakuntahallinnon näkökulmasta henkilöseurakuntien perustaminen edellyttäisi kannan ottamista viiteen laajaan asiakokonaisuuteen, jotka ovat yhteydessä nykyisenkaltaiseen parokiaaliperiaatteeseen: kirkon järjestysmuoto, kirkollisverojärjestelmä, kirkon vaalijärjestelmä, seurakuntien väestökirjanpitoon liittyvät tehtävät ja väestötietojärjestelmä sekä hautaustoimi.
Henkilöseurakunta-aloitteiden taustalla olleisiin tarpeisiin on vastattu, että paikallisseurakunnat järjestävät monenlaista seurakunnallista toimintaa, joka ei ole sidoksissa paikallisseurakunnan jäsenyyteen. Jokaisella on mahdollisuus osallistua seurakuntarajat ylittäen toisten seurakuntien toimintaan. Lisäksi on painotettu, että parokiaalisuuden periaate asettaa seurakunnille vähimmäisvelvoitteen ulottaa toimintansa alueensa kaikkien ihmisten ja kaikkien elämänalueiden piiriin. Seurakunnan jäsenellä on sen lisäksi mahdollisuus valita itselleen mieleisin tapa toimia kirkon jäsenenä kotiseurakunnassaan tai vaihtoehtoisesti muussa seurakunnassa.
Vastaus ei ole kuitenkaan ollut riittävä, sillä osaksi seurakuntien elämää ja osaksi seurakuntien toiminnan ulkopuolelle on syntynyt erilaisia jumalanpalvelusyhteisöjä (esimerkiksi Tuomasyhteisö, Kotiryhmäverkosto, Uusi Verso) ja erityismessuja (esimerkiksi pop-messu, metallimessu, dancemessu). Myös herätysliikkeillä ja kirkollisilla järjestöillä on jumalanpalvelusyhteisöjä messuineen. Monet näihin osallistuvat kokevat nämä yhteisöt omaksi hengelliseksi kodikseen, ”seurakunnakseen”. Kirkolliskokouksen hallintovaliokunta toteaakin mietinnössään 1/2014: ”Hallintovaliokunnan mielestä erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen rooli kirkon elämässä ja niiden vaikutus kirkon yhteyden säilymiseen tulee jatkossa selvittää.” Asia ei ole kuitenkaan kirkossamme vireillä.
Viime vuosien aikana on kirkon sisäinen polarisaatio vahvistunut. Siten kysymys kirkon yhteydestä on tullut entistä tärkeämmäksi. Voisivatko jumalanpalvelusyhteisöt tarjota yhden mahdollisuuden saada eri tavalla ajattelevia, eri puolia uskossamme painottavia tai erilaista toimintaa kaipaavia kirkkomme jäseniä pysymään seurakuntien jäseninä? Voisivatko yhteisöt tarjota mahdollisuuden palata kirkon yhteyteen osalle niistä, jotka ovat kirkosta eronneet? Voisivatko ne rohkaista uusia jäseniä liittymään seurakuntaan?
On selvää, että jumalanpalvelusyhteisöihin sisältyy monia teologisia (erityisesti ekklesiologisia), sosiologisia ja käytännöllisiä kysymyksiä. Laaja, jäsenmäärältään suuri kirkko on sisäisen eriytymisen avulla kyennyt säilyttämään kansankirkkorakenteensa, mutta samalla se on vaikeuttanut sisäisen kiinteyden säilymistä. Ongelmana onkin, missä määrin eriyttävät sopeutumisratkaisut alkavat vaarantaa kirkon identiteettiä ja kiinteyttä. Silloin on vaarana, että kirkon erityinen olemus hämärtyy.
Toisaalta jumalanpalvelusyhteisöt ovat todellisuutta, joka jo nyt vallitsee kirkossamme. Kaikki ne pyrkivät palvelemaan eriytyneellä tavalla erilaisia kirkon jäseniä, vaikka ne samalla haastavatkin parokiaaliperiaatteella muodostuneen seurakunnan ja yhteisen päiväjumalanpalveluksen. Ongelmien lisäksi olisi kuitenkin nähtävä niiden mahdollisuudet ja edut. Parhaimmillaan jumalanpalvelusyhteisöt voitaisiin integroida entistä selkeämmin osaksi seurakuntiemme jumalanpalveluselämää, kirkkoherran valvontavastuuta ja piispallista kaitsentaa. Asia vaatii hyvää tahtoa ja suurta luottamusta. Tästä on kuitenkin olemassa rohkaisevia esimerkkejä.
Jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä, mahdollisuuksista ja ongelmista tulisi tehdä selvitys ja siihen perustuen joko tehdä esitys säädösmuutoksista tai antaa suosituksia seurakunnille. Luontevimmin asiakokonaisuuden selvittäminen kuuluu piispainkokoukselle, jonka tehtävänä on käsitellä kirkon uskoa, julistusta ja työtä koskevia asioita (KL 21:2).
KJ 21:2 perusteella teen aloitteen, että piispainkokous
1. laatii kokonaisselvityksen jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä, mahdollisuuksista ja ongelmista kirkossamme sekä
2. selvitykseen perustuen joko tekee esityksen säädösmuutoksista tai antaa asiasta suosituksia seurakunnille.
Mikkelissä 10.2.2015
Seppo Häkkinen
[1] Kakkuri 2014, 9.
[2] Huotari 1981, 9.
[3] Huotari 1981, 21–23; Murtorinne 1992, 102, 288–290; Kakkuri 2014, 11.
[4] Ylikangas 1984, 23, 141, 332.
[5] Laasonen 1986.
[6] Laine 2006; Salomäki 2017, 66.
[7] Kakkuri 2014, 11.
[8] Salomäki 2010, 19; Heikkilä & Heininen 2017, 104–106.
[9] Raittila 1977, 143–144; Huotari 1981, 62; Kakkuri 2014, 188.
[10] Kakkuri 2014, 91.
[11] Huhta 2006, 151.
[12] Malkavaara 2023.
[13] Malkavaara 2023.
[14] Heininen & Heikkilä 1995, 152; Kakkuri 2014, 220.
[15] Palvelin seurakuntapappina Imatralla 1983–1987, Heinolan maaseurakunnassa 1987–2001, Kirkkohallituksessa toiminnallista osastoa johtavana kirkkoneuvoksena 2002–2009 ja Mikkelin hiippakunnan piispana 2009–2023.
[16] Kakkuri 2014, 87.
[17] Hakala et al. 2004, 7.
[18] Murtorinne 1986, 63–64.
[19] Helle & Helstelä 2022, 143–144.
[20] Salomäki 2010, 51, 63–64.
[21] Häkkinen 2013, 54.
[22] Laine 2006, 145.
[23] Raittila 1977, 148; Huotari 1981, 45.
[24] Salomäki 2010, 388; 2017, 73; Sohlberg & Ketola 2024, 61–65.
[25] Salomäki 2010, 388.
[26] Salomäki 2010, 29.
[27] Salomäki 2010, 21.
[28] Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä 2016, 6. Tarkemmin jumalanpalvelusyhteisöjen määrittelystä, ks. Hannikainen 2021, 5.
[29] Salomäki 2020, 96.
[30] Verkosto s.a. Ks. myös Kakkuri 2014, 217.
[31] Hannikainen 2021, 65–66. Hannikaisen tutkimuksen kohteena ovat uudentyyppiset jumalanpalvelusyhteisöt, jotka eivät muodosta perinteisten herätysliikkeiden kaltaista yhtenäistä organisaatiota, vaan rakentuu löyhien yhteistyöverkostojen varaan. Hannikainen 2021, 6.
[32] Piispainkokouksen pöytäkirja 13.–14.4.20215 § 7.
[33] Aloite on esityksen liitteenä.
[34] Piispainkokouksen pöytäkirja 13.–14.4.20215 § 7, 8.9.2015 § 9, 3.12.2025 § 8.
[35] Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä 2016.
[36] Piispainkokouksen pöytäkirja 25.1.2017 § 6, 29.5.2017 § 5, 5.9.2017 § 5.
[37] Piispainkokouksen suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä 2017.
[38] Rytkönen 2015.
[39] Rytkönen 2017.
[40] Häkkinen 2010, 58–70.
[41] Pöyhönen 2021, 72–75, 88–91.
[42] Hannikainen 2021, 65.
[43] Käsikirjavaliokunnan mietintö 1/2022, 44–45.
[44] Heikkilä & Heininen 2017, 86–87. Kodeissa pidettäviä hartauskokouksia eli seuroja kutsuttiin konventikkeleiksi.
[45] Salomäki 2017, 73.
[46] Murtorinne 2006, 125, 130.
[47] Koskenvesa 2002, 42–50; Malkavaara 2007, 83–92.
[48] Huhta 2008, 20–23.
[49] Huotari 1981, 102–108; Heikkilä & Heininen 2017, 99; Kakkuri 2014, 53, 160.
[50] Huotari 91, 102, 107–108; Salomäki 2010, 59-62.
[51] Ahonen 1985, 141; Ahonen 1992, 166.
[52] Huotari 1981, 97–100; Salomäki 2010, 40, 45, 51, 59, 62, 64.
[53] Huotari 1981, 95–97; Kakkuri 2014, 177.
[54] Launonen & Pesonen 2005, 273–274.
[55] Huotari 1981, 109–116.
[56] Ahonen 1992, 166.
[57] Salomäki 2010, 389.
[58] Huotari 1981, 168.
[59] Salomäki 2010, 75, 79, 125.
[60] Salomäki 2010, 87, 92.
[61] Murtorinne 1986, 63–67; Murtorinne 2006, 119, 123.
[62] Salomäki 2010, 61; Heikkilä & Heininen 2017, 178.
[63] Kares 1956, 70.
[64] Häkkinen 2013, 56.
[65] Huotari 1981, 174; Salomäki 2017, 68.
[66] Huotari 1981, 174–185; Kakkuri 2014, 118, 140
[67] Linjakumpu 2019, 125–126, 141.
[68] Huotari 1981, 178.
[69] Kakkuri 2014, 189. Herätysliikkeistä suomalaisessa elokuvassa, ks. Kakkuri 2014, 221–228.
[70] Kakkuri 2014, 99–100.
[71] Immonen 2016, 79–80.
[72] Immonen 2016, 80. Sain valtaetäisyyden vähäisyydestä omakohtaisen esimerkin, kun toistakymmentä vuotta sitten herätysliikejärjestön seuroista saapui joukko uskovia nuhtelemaan minua väärästä opista ja kelvottomasta viranhoidosta. Keskustelun jälkeen aluksi haastavalta tuntunut tilanne vaihtui yhteiseen rukoukseen.