Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 13.12.2024 Järvenpäässä

Pienen painon lisääminen tasapainotetun esineen toiselle puolelle keikauttaa sen kumoon. Jokainen meistä lienee tutustunut tähän fysiikan ilmiöön vaikkapa lapsena palikoilla leikkiessään. Tutkiessaan 1950-luvulla amerikkalaisten kaupunginosien muodostumista valtiotieteen professori Morton Grodzins (1917–1964) havaitsi fysiikan lainalaisuuden toimivan myös sosiologiassa. Hän otti käyttöön käsitteen keikahduspiste (engl. tipping point). Sillä tarkoitetaan kehityksessä rajapistettä tai vaihetta, jonka jälkeen merkittävä ja mahdollisesti vääjäämätön ilmiö alkaa levitä ja yleistyä nopeasti.

Sittemmin keikahduspisteen käsite on laajentunut yli alkuperäisen merkityksensä. Nykyisin sitä käytetään kuvaamaan mitä tahansa prosessia, jonka tapahtumisnopeus kiihtyy tietyn pisteen jälkeen dramaattisesti. Termiä on sovellettu monilla aloilla, muun muassa taloustieteessä, ympäristötieteessä ja epidemiologiassa.

Keikahduspiste selittää ymmärrettävästi sen, että uusia käyttäytymismalleja, kulttuureita tai teknologioita saatetaan omaksua verrattain lyhyessäkin ajassa. Sosiaalisen keikahduspisteen voisi määritellä näin: pienikin muutos sosiaalisessa järjestelmässä voi lukuisten itseään vahvistavien kierteiden myötä johtaa nopeisiin muutoksiin kollektiivisessa käyttäytymisessä.

Konkreettinen esimerkki keikahduspisteilmiöstä on arkiympäristössämme vaikkapa kauramaito. Kovin pitkä aika ei ole siitä, kun kauramaitoa sai etsimällä etsiä lähikauppojen hyllyiltä tai kahviloiden tiskeiltä. Nykyään siitä on tullut tavallinen tuote muiden maitotuotteiden rinnalle. Itse asiassa kasviproteiinista valmistettuja uusia tuotteita suorastaan tulvii markkinoille ja niiden saatavuus vaikuttaa vain lisänneen kysyntää. Mielenkiintoista on seurata hiljakkoin julkaistujen ravitsemussuositusten seurauksia keikahduspisteilmiön näkökulmasta.

Muiden ilmiöiden tapaan sosiaalisen keikahduspisteen voi nähdä uhkana tai mahdollisuutena. On helppo nähdä uhkakuvia siitä, miten vahvasti polarisoituneessa yhteiskunnassa ääriliikkeiden on mahdollista vaikuttaa vahvemmin kuin niiden todellinen kannattajakunta tai potentiaali antaa aihetta. Toisaalta ilmiö luo toivoa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kestävällä kulttuurin murroksella on kova kiire.

Kulttuurissa tapahtuvat muutokset vaikuttavat luonnollisesti myös uskontoon ja sen myötä kirkkoon. Neljä vuotta sitten ilmestyneessä kirkkomme nelivuotiskertomuksessa vuosilta 2016–2019, Uskonto arjessa ja juhlassa, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijat nostivat sukupolvien välillä tapahtuvat arvomuutokset esille.

Kertomuksessa puhutaan taitepisteestä, jonka saavutettuaan arvojen ja kulttuurien muutos voi tapahtua kiihtyvällä tahdilla. Heidän mukaansa uskonnollisuus on muuttunut maassamme voimakkaasti. ”Näiden lukujen perusteella voi olettaa, että jopa koko väestön tasolla ollaan lähellä taitepistettä, jossa uskonnollisuus alkaa näyttäytyä epätavallisena identifikaationa. Nuoremmissa sukupolvissa tällainen taitepiste on selvästi jo ohitettu.” ”Ei-uskonnollisuutta pidetään lisääntyvässä määrin normaalina, sosiaalisesti hyväksyttävänä tapana määrittää suhdettaan uskontoon. Sen sijaan uskonnollisuus on erityinen, enenevässä määrin poikkeavaksi koettu identifioituminen näissä ikäryhmissä.” (Uskonto arjessa ja juhlassa, s 16, 44, 251–252).

Tuoreessa nelivuotiskertomuksessa vuosilta 2020–2023, Kirkko epävarmuuksien ajassa, tutkijat toistavat aiemman havaintonsa: ”Suomessa ollaan kulttuurisesti jonkinlaisessa taitepisteessä, jossa uskonnottomuus koetaan entistä tavanomaisempana katsomuksellisena identiteettinä.” Kyse on siis kulttuurisesta keikahduspisteestä, ”jossa uskonnollinen usko alkaa näyttäytyä yhä useammin sosiaalisesti epätyypillisenä”. Muutos aiempaan on tapahtunut siinä, että uskovan identiteetti koetaan nuorissa ikäryhmissä uskonnottomuutta yleisemmin kulttuurisesta valtavirrasta poikkeavaksi. ”Alle 30-vuotiaissa jo lähes kolmannes uskovista koki kuuluvansa vähemmistöön vakaumuksensa takia.” Sen sijaan uskonnottomuuden kulttuuri on normalisoitunut. (Kirkko epävarmuuksien ajassa, s 75–76, 96, 302).

Miten kirkossamme varaudutaan siihen, että kuljemme kohti kulttuurista keikahduspistettä, ellemme ole jo sen ohittaneetkin muuallakin kuin nuorissa ikäluokissa? Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkijat ovat tehneet työnsä ja kirjoittaneet raporttinsa johtopäätöksineen. Tietoa meillä on riittävästi. Tärkeä on siksi päästä sanoista tekoihin ja johtopäätöksistä toimenpiteisiin. Liian usein hyvätkin selvitykset ja analyysit jäävät pelkiksi sanoiksi ja aikomuksiksi.

Myös uskonnossa kulttuurinen keikahduspiste voi merkitä uhkaa tai mahdollisuutta.

Yhtäältä on hyvin inhimillistä ajatella, että kuljemme vääjäämättömästi kohti maallistunutta, uskonnotonta yhteiskuntaa. Uskovat ovat vähemmistönä ja perinteiset tavat ja käytännöt murtuvat. Helppoa on nähdä tästä monia esimerkkejä, viimeisimpänä keskustelu uskonnollisista tilaisuuksista kouluissa. Mielessä pyörivät Jeesuksen sanat: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Matt. 18:8). Kirkko käpertyy entistä enemmän sisäänpäin. Siitä tulee omaan turvalliseen gettoonsa linnoittautuva perinneyhdistys, joka keskittyy varjelemaan uskoaan ja säilyttämään traditiotaan. Suhde ulospäin näkyy maailman pahuuden päivittelynä ja muurien rakentamisena.

Toisaalta keikahduspiste voi olla ilmiönä kehotus kääntyä kohti maailmaa. Se on kutsu ottaa todesta Jeesuksen antama tehtävä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vertaa kristityn kutsumusta kahteen ihmiselle välttämättömään asiaan, suolaan ja valoon (Matt. 5:13–16). ”Te olette maan suola.” ”Te olette maailman valo.” Kumpaankin sisältyy ominaisuus, joka on tärkeä havaita. Pieni määrä suolaa riittää maustamaan ruoan. Pienikin valo voi olla pimeässä elintärkeä. Kyse on ennen kaikkea uskollisuudesta Jumalan antamalle tehtävälle ja selkeästä identiteetistä kristittynä ja kirkkona.

Samalla Jeesus varoittaa siitä, ettei suola käy mauttomaksi tai valoa piiloteta vakan alle. Jeesuksen sanoihin liittyy vakava kehotus. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, niin että suolan maku katoaa, sillä sen jälkeen sitä ei saada enää suolaiseksi. Siksi eläkää uskonne mukaisesti ja pitäkää uskosta nousevista arvoista kiinni.

Tunnettu Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones (1884–1973) kirjoitti profeetallisesti lähes sata vuotta sitten: ”Nykyaikaisen kristillisyyden tärvelee sen halu esiintyä valona samalla kun se on haluton olemaan suolana. — Usein ei uskonnon hylkiminen johdu ihmisten pahuudesta, vaan uskonnon arvottomuudesta. Kirkkojen häviö ei johdu useasti niinkään paljon siitä, että ihmiset ovat uskonnottomia, kuin siitä, että kirkot ovat itse mauttomia ja arvottomia. — Naudat ja puhvelihärät kulkevat pitkät matkat saadakseen nuoleksia suuria suolajärkäleitä, mutta ne eivät kulkisi askeltakaan suolattoman kiteen vuoksi. Ei ole kysymys siitä, saadaanko ihmisiä kirkkoon, vaan siitä, saadaanko kirkkoihin suolaa. Jos sitä on, tulevat ihmisetkin.” (Vuorisaarnan Kristus 1933).

Vastaavasti valoa ei voi olla huomaamatta pimeässä yhtä vähän kuin vuorella oleva kaupunki voi pysyä piilossa. Valo erottuu ja valo näkyy. Usko Jeesukseen ei ole vain yksityisasia, vaikka monesti näin sanotaan ja usko halutaan työntää pois julkisesta elämästä yksityisyyden piiloon. Jeesuksen seuraaminen näkyy ja herättää huomiota aivan kuin pienikin valo säkkipimeässä.

Puhe siitä, ettei lamppua panna vakan alle, muistuttaa lähetystehtävästä. Kristillistä uskoa ei ole tarkoitettu salattavaksi tässä maailmassa. Evankeliumin ilosanoma on tarkoitettu koko maailmalle. Siksi on varottava lankeamasta laskevien trendien lamauttavaan ansaan. Pelko, kyynisyys ja apatia eivät johda mihinkään hyvään! Evankeliumissa itsessään on voima, mutta elämmekö me itse siitä ja uskommeko me itse siihen?

Kulttuurinen keikahduspiste johtaa kohti maailmaa todistaen suolana ja valona, sanoin ja teoin Jumalasta ja hänen valtakunnastaan. Ehkä muistatte vanhan tarinan kahdesta myyntiedustajasta, jotka oli lähetetty autiomaahan myymään kenkiä. Perille saavuttuaan toinen sähkötti kotimaahan: ”Ei mitään mahdollisuuksia, kukaan täällä ei käytä kenkiä.” Toinen viestitti: ”Loistavat mahdollisuudet, kenelläkään täällä ei ole kenkiä.” Niin monesti huolehdimme ja hätäilemme. Se johtaa käpertymään sisäänpäin. Sen sijaan meidän on tarpeen nähdä ne mahdollisuudet, joita meillä on kirkkona. Se johtaa avautumaan ulospäin, kohti maailmaa suolana ja valona. Tähän tehtävään meidät on kutsuttu yksittäisinä kristittyinä, Kirkkopalveluina ja kirkkona.

Seppo Häkkinen

Jätä kommentti