Puhe Kristittyjen ykseyden rukousviikon tilaisuudessa 23.1.2025 Mikkelin tuomiokirkossa
Nuori kristikunta joutui ensimmäisinä vuosisatoina monien kriisien keskelle. Yksi vaikeimmista ristiriidoista syntyi, kun Aleksandrian seurakunnassa alkoi esiintyä opettaja, jonka mukaan Jumalan Poika on Isää alempi, ei ikuinen vaan luotu. Tämän seurauksena kirkkoa uhkasi hajoaminen.
Kriisiä selvittääkseen Rooman keisari Konstantinus kutsui koolle vuonna 325 kirkolliskokouksen Nikean kaupunkiin. Paikka tunnetaan nykyisin Iznikin kaupunkina Turkin alueella. Sinne on linnuntietä noin 80 kilometriä Istanbulista, jonka nimi puolestaan pitkään oli Konstantinopoli (= Konstantinuksen kaupunki). Kokoukseen osallistui 318 piispaa sekä lisäksi pappeja ja diakoneja. Monet heistä olivat joutuneet kärsimään kristittyjen vainoissa. Useat kantoivat yhä merkkejä ruumiissaan kidutuksista. Kirkolliskokoukseen osallistui myös sen ajan kirkollisia kuuluisuuksia, muun muassa Myran piispa Nikolaos, josta on tullut joulupukin esikuva (Santa Claus).
Nikeassa 1700 vuotta sitten pidetyllä ensimmäisellä ekumeenisella eli koko kirkkoa koskevalla konsiililla oli merkittävät seuraukset kristinuskolle tähän päivään asti. Siellä hyväksyttiin Nikean uskontunnustus. Mitä virkaa tällä 1700 vuotta vanhalla tunnustuksella on yhä?
Tässä esityksessäni käsittelen ensinnä Nikean tunnustukset taustaa ja syntyvaiheita. Sitten esittelen yhden pienen lisäyksen ja sen traagiset seuraukset. Lopuksi pohdin, mikä merkitys Nikean tunnustuksella on nykyajassa.
Nikean tunnustuksen tausta ja syntyvaiheet
Nikean uskontunnustus syntyi ratkaisevana aikana kristillisen kirkon historiassa. 300-luvun alussa kristinusko oli nousemassa valtakunnanlaajuiseksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa. Samanaikaisesti se kohtasi myös vakavia opillisia kiistoja. Erityisesti tämä koski aleksandrialaisen papin Areioksen ja hänen kannattajiensa areiolaisten opetusta.
Areiolaiset väittivät, että Kristus oli luotu olento. Hän ei ollut samaa olemusta kuin Isä Jumala. Jos tämä hyväksyttäisiin, se tarkoittaisi, ettei Jeesus olisi oikeastaan Jumala. Hän olisi vain yksi Jumalan luoduista. Tällainen opetus muuttaisi apostolisen uskon kristilliseksi pakanuudeksi. Kristityt palvoisivat Kristuksessa jotain, joka ei ole täysin ja todellisesti Jumala. Samalla putoaisi pohja kolminaisuudelta ja Kristuksen pelastustyöltä.
Keisari Konstantinus osallistui puheenjohtajana kirkolliskokouksen istuntoihin. Piispa Eusebius Kesarealaisen tervetuliaispuheeseen vastatessaan hän sanoi: ”Jumala on auttanut minua kaatamaan vainoajien jumalattoman mahdin, mutta enemmän tuskaa kuin mitkään veriset taistelut sotilaana, on minulle tuottanut Jumalan kirkon sisäiset levottomuudet, jotka ovat olleet tuhoisia.” – Hyvin ajankohtainen muistutus meille tämän ajan kristityille ja kirkoille!
Nikean kokouksen lopputuloksena Areios ja häntä kannattaneet 17 piispaa jäivät tappiolle. Konsiili päätti kiistan vahvistamalla uskon Kristuksen täyteen jumaluuteen ja hänen olevan ”syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä”. Tämä opillinen lauseke tuli tunnetuksi Nikean uskontunnustuksena ja muodostaa kristillisen teologian perustan. Nikean uskontunnustus ei ollut vain teologinen voitto kristinuskolle, vaan se oli myös tärkeä askel kirkon organisatorisessa ja opillisessa yhtenäisyydessä.
Nikean uskontunnustus tiivistää kristillisen uskon keskeiset opit, erityisesti kolminaisuusopin ja Kristuksen kaksinaisen luonnon. Uskontunnustuksessa korostetaan, että Jumala on yksi, mutta hän ilmenee kolmessa persoonassa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tämä kolminaisuusoppi on ollut haastava ymmärtää, mutta se on kristillisen teologian kulmakivi, joka yhdistää uskovat Jumalan yhteyteen.
Kolminaisuuden lisäksi toinen keskeinen teologinen elementti on usko Kristuksen ihmiseksituloon (inkarnaatio) ja ylösnousemukseen. Uskontunnustus korostaa Kristuksen täyttä jumaluutta ja ihmisyyttä sekä hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan ihmiskunnan pelastamiseksi. Nämä opilliset lauseet tarjoavat syvällisen käsityksen Jumalan toiminnasta ihmiskunnan hyväksi. Kristuksen inkarnaatio tarkoittaa, että Jumala tuli ihmiseksi, jakoi ihmiskunnan kärsimykset ja tarjosi sovituksen mahdollisuuden kaikille ihmisille. Tämä käsitys Jumalan ja ihmisen suhteesta on keskeinen osa kristillistä teologiaa ja hengellistä elämää.
Nikean uskontunnustus on kristinuskon keskeisimpiä ja historiallisesti merkittävimpiä opillisia dokumentteja. Siitä tuli kristillisen uskon peruspilari, joka määrittää keskeiset opilliset periaatteet, kuten uskon kolminaisuuteen ja Kristuksen jumaluuteen.
Pyhän Hengen osalta tunnustusta täydennettiin Konstantinopolissa vuonna 381 täsmentämällä niin Hengen suhdetta Isään ja Poikaan kuin myös Hengen työtä kirkossa. Tämä muotoiltu ja hieman laajennettu versio hyväksyttiin Khalkedonin konsiilissa vuonna 451. Historiallisen tarkkuuden vuoksi joskus käytetään pidempää nimeä Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus. Tämä uskontunnustus on maailmalla laajimmin liturgisessa käytössä oleva tunnustus.
Filioque-lisäyksen dramaattiset seuraukset
Keisari Theodosius I koolle kutsumassa toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381 siis täsmennettiin Nikean uskontunnusta. Taustalla oli tarve lausua Nikean vuonna 325 hyväksyttyä tunnustusta enemmän Pyhästä Hengestä. Tarkoitus oli torjua käsitykset, joiden mukaan Pyhä Henki ei ollut jumalallinen persoona, vaan pelkästään Jumalan vaikuttava voima, ei siis Jumala ollenkaan.
Yhteisesti hyväksytyssä muodossaan uskontunnustuksen kolmas osa alkoi: ”ja Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä” jne. Myöhemmin lännessä lisättiin tähän yksi latinankielinen sana: Filioque, suomeksi ”ja Pojasta”. Ensimmäistä kertaa Filioque-lisäys oli lännessä Nikean uskontunnustuksessa vuonna 589 Espanjassa, Toledon kolmannessa kirkolliskokouksessa. Idän kirkot eivät tätä hyväksyneet ja olivat oikeassa todetessaan, että uskontunnustusta ei tulisi laajentaa kuin ekumeenisessa konsiilissa, johon kaikki kirkon ”haarat” osallistuvat.
Filioque-lisäyksen taustalla oli kirkkoisä Augustinuksen vakaumus, että Henki on Isän ja Pojan Henki. Hengen lähteminen Isästä perustuu klassiseen raamatunkohtaan Joh. 15:26: ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” Hengen lähteminen Pojasta taas perustuu pääsiäisen jälkeiseen Hengen antamiseen oppilaille, Joh. 20:22: ”Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: Ottakaa Pyhä Henki”.
Itäisen tradition mukaan haluttiin turvata Isän erityisasema jumaluuden ainoana lähteenä. Idässä katsottiin, että läntinen tulkinta edellyttää jumaluudessa olevan kaksi erillistä jumalallisen lähdettä. Samalla idässä nähtiin Pojalla ja Hengellä olevan erilaiset, mutta toisiaan täydentävät roolit. Lännessä haluttiin erottaa Poika ja Henki toisistaan asianmukaisella tavalla ja samalla osoittaa niiden olevan silti keskinäisessä suhteessa keskenään. Voimakkaasti suhteeseen perustuva käsitys persoonasta takasi sen, että Henki tulkittaisiin oikein. Henki on myös Kristuksen Henki. Tästäkään huolimatta lännessä ei katsottu, että tällainen opetus edellyttää kahta jumaluuden lähdettä.
Filioque-kiistan taustalla oli teologisten näkemysten lisäksi myös Länsi- ja Itä-Rooman välisiin suhteisiin liittyviä poliittisia ja kirkkopoliittisia tekijöitä. Lännen ja idän kirkot olivat muutenkin alkaneet kehittyä eri suuntiin. Tilanne alkoi kärjistyä 800-luvulta lähtien eikä lopulta enää sanoja säästelty.
Filioque-kiistasta tuli yksi niistä syistä, jotka johtivat katolisen kirkon jakaantumiseen itäiseen- ja läntiseen traditioon (kreikkalaiskatoliseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon). Tämä konkretisoitui ns. Suuressa skismassa vuonna 1054, kun paavin legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa sekä paavin- ja patriarkan istuimet kirkonkiroukseen. Nämä olivat voimassa aina vuoteen 1965, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I kumosivat ne yhteisellä päätöksellä.
Idän ja lännen kirkon hajaantumisen jälkeen esiintyi myös yhteyspyrkimyksiä. Ferraran ja Firenzen kirkolliskokouksissa saavutettiin idän ja lännen kristittyjen välinen yhteisymmärrys 1438/39 – tai siltä näytti. Läntisen teologian pohjalle rakentunut kompromissi ei kuitenkaan ollut kestävällä pohjalla.
Uusimmassa läntisessä ja itäisessä ekumeenisessa keskustelussa on tapahtunut kirkkojen teologista lähentymistä. Molemmissa perinteissä on uudistettu kolminaisuusajattelua, jotta voitaisiin ilmaista Jumalan persoonallinen läsnäolo maailmassa joustavammin. Tämä on johtanut useissa läntisen tradition kirkoissa siihen, että on joko luovuttu filique-lisäyksestä tai siitä on tullut vaihtoehtoinen käytäntö. Näin suositteli mm. Luterilaisen maailmanliiton yleiskokous vuonna 1990.
Tuoreessa kirjassaan Nikean uskontunnustus, lyhyt johdatus (Sley-Media 2025) professori Phillip Cary toteaa: ”— se, mitä filioque-termillä halutaan ilmaista, on kyllä totta, mutta se ei ole olennaista Nikean uskonopissa eikä sen tähden kuulu uskontunnustuksen tekstiin. — Toisaalta en myöskään ajattele, että ilmaus on harhaoppia tai väärää opetusta. — Sen merkitystä on joka tapauksessa selitettävä, ja yksi mahdollinen tulkinta on, että Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Tällaiseen muotoiluun idän ortodokseilla ei ole mitään huomautettavaa.” (S. 100).
Myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on käyty keskustelua Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta. Esimerkiksi kirkolliskokouksen käsikirjakomitea piti mietinnössään 6/1997 yhtenä vaihtoehtona Nikean uskontunnustuksen käyttöä ekumeenisesti jättämällä ekumeenisissa jumalanpalveluksissa filioque-lisäys pois.
Hoitaessani piispan virkaa asia tuli esille piispainkokouksessa. Se hyväksyi 29.5.2019 suosituksen, jonka mukaan ”ekumeenisissa sanajumalanpalveluksissa, rukoushetkissä ja kirkollisissa toimituksissa, jotka vietetään yhdessä ortodoksien kanssa, voidaan Nikean uskontunnustus lausua ilman filioque-lisäystä (”ja Pojasta”) vuoden 381 muodossa. Kirkon virkaan vihkimisten tai asettamisen jumalanpalveluksissa tulee kuitenkin käyttää Nikean uskontunnustuksesta läntistä muotoa eli virallisesti hyväksyttyä tunnustustekstiä filioque-lisäyksineen.”
Nikean tunnustuksen merkitys nykyajassa
Miksi Nikean tunnustus on yhä edelleen niin merkittävä, että kirkoissa kautta maailman vietetään sen 1700-vuotisjuhlavuotta?
Ensinnä Nikean uskontunnustus ilmaisee lyhyesti kristillisen uskon ja opin keskeisen sisällön, ennen muuta uskon kolmiyhteiseen Jumalaan ja hänen pelastustekoihinsa. Se kuvaa sitä, mikä kristilliselle uskolle on yhteistä. Samalla se toimii tarpeellisena arvioinnin välineenä uskonnollisesti sekavana aikana. Sitä voi käyttää mittarina arvioitaessa, onko jollain yhteisöllä muun kristikunnan kanssa yhteinen usko.
Uskontunnustukset voi nähdä rakennuksen runkona tai astian reunoina, joita ilman rakennus ei pysy pystyssä tai neste astiassa. Yksilön uskonnäkemyksiä korostavana ja oppia väheksyvänä aikana tämä on tärkeä huomata.
Toiseksi Nikean uskontunnustus toimii välineenä kristillisen identiteetin rakentamisessa. Uskontunnustuksen lausuminen ei ole vain rituaali. Se on identiteetin ilmaus, jossa yksilö julkisesti tunnustaa uskonsa keskeiset periaatteet ja liittyy osaksi laajempaa kristillistä yhteisöä.
Uskontunnustuksessa ilmaistu yhteinen usko yhdistää uskovat yli kulttuuristen ja maantieteellisten rajojen ja vahvistaa heidän identiteettiään osana maailmanlaajuista kirkkoa. Jumalanpalveluksessa lausutussa uskontunnustuksessa liitytään samaan uskoon satojen miljoonien kristittyjen kanssa tässä ajassa ja myös niiden uskovien kanssa, jotka ovat jo päässeet perille.
Kolmanneksi Nikean uskontunnustuksen tuoma vakaus ja jatkuvuus ovat erityisen tärkeitä aikana, jolloin monet perinteiset uskonkäsitykset ja arvot kyseenalaistetaan. Uskontunnustus antaa kristilliselle kirkolle perustan vastata uusiin kysymyksiin säilyttäen samalla uskollisuutensa alkuperäisille opillisille periaatteille.
Tämä vakaus tarjoaa myös turvallisuutta uskoville, jotka voivat luottaa siihen, että heidän uskonsa pohjautuu vankkaan ja koeteltuun traditioon. Nikean uskontunnustus ei ole vain historiallinen asiakirja, vaan se on elävä osa kirkon teologista ja hengellistä perintöä.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus