Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt. 8:5–13).
”Päivärantaan kuukauden viimeisenä torstaina kokoontuvaa miessakkia voisi kutsua seurakunnan miestyön kunniakomppaniaksi.” Näin Ankkurimiehiä on luonnehtinut rovasti Matti Tuomisto. Hän oli perustamassa miehille toimintaa, jossa ”saunan lauteilla, makkaroiden paistuessa kiukaan kivillä, maailman kirjat kirjoitetaan uusiksi ja rapistunut ruumis kuritetaan kuumuudella pahan päivän varalle”. (Myö yhes 1/2017). Tunnuslauseeksi on muodostunut: ”Tule kuin mies, ole kuin oma itsesi.” (Myö yhes 3/2015).
Tänään vietetään Imatralla Ankkurimiesten 30-vuotisjuhlaa. Toiminnalle on ollut tarvetta ja kysyntää. Toimintatapa on ollut onnistunut, kun yhä edelleen kymmenet miehet ovat porukassa mukana. Matin sanoin: ”Vuosien varrella moni mies on iloinnut ankkurimiesten antoisista kokoontumisista, kun niissä on voinut kokea hiljaisesti hartautta ja keventää elämän taakkaa toisten Elämäntietä etsivien miesten joukossa.” (Myö yhes 1/2017).
Juhlapäivän evankeliumi on erityisen sopiva Ankkurimiehille. Se vie meidät keskelle sotilaselämää. Evankeliumin keskeisenä henkilönä on roomalainen sadanpäällikkö. Nimitys merkitsee sitä, että hänen alaisuudessaan oli sata sotilasta. Tehtävä vastasi suomalaisittain komppanianpäällikköä. Kyse oli Rooman armeijan ammattiupseerista. Hänet oli määrätty komennukselle Israeliin, jonka Rooma oli valloittanut. Paitsi että hän oli vierasmaalainen, hän oli juutalaisten silmissä eri tavalla uskova, siis pakana.
Komppanianpäällikkö on tottunut käskemään. Kun upseeri käskee, niin tapahtuu käskyn mukaan. Tämä on varusmiespalveluksen käyneille tuttu asia. Mieleen tulevat sulkeiset, joissa tätä erityisesti opeteltiin ja harjoiteltiin. Pahimmat olivat talviajan suksisulkeiset. ”Taakse poistu” oli suksien kanssa yhtä sekasotkua.
Komppanianpäällikkö saapui Jeesuksen luokse. Upseeri pyysi Jeesukselta apua. Hänen palvelijansa oli halvaantunut ja kovissa tuskissa. Jeesus kuunteli miestä ja oli valmis tulemaan hänen kotiinsa ja auttamaan sairasta palvelijaa. Mutta sitten tapahtui yllätys. Mies kielsi Jeesusta tulemasta kotiin asti. ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Sotilas puhuu aidosti. Hän on tottunut siihen, että arvossa ylempi käskee ja sen mukaan toimitaan. Yksikin sana riittää. Upseeri ilmaisee uskonsa Jeesukseen ammattisotilaan käsitteistöllä. Se vakuuttaa Jeesuksen: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”
Roomalainen upseeri on päässyt Raamatun lehdille esimerkillisen uskon tähden. Tämä on erikoista siksi, että mies ei ollut mikään malliuskovainen tai hurskas juutalainen vaan miehitysvaltiota edustava pakana. Mikä tekee hänen uskostaan sellaisen, että Jeesuskin ylistää sitä?
Sotilas ei ehkä tiennyt paljon Jeesuksesta, mutta hän tiesi tärkeimmän. Hän tiesi, että Jeesus voi auttaa. Upseerin usko on ennen muuta turvautumista ja luottamista. Komppanianpäällikkö luotti Jeesukseen. Usko merkitsi hänelle heittäytymistä Jumalan avun varaan. Mies uskoi, että Jeesus voi parantaa sanomalla vain sanan.
Aito usko ei ole mitään omatekoista ”tee se itse –uskoa”, jossa loppujen lopuksi kaikki riippuu ihmisen omista kyvyistä ja voimista. Aito usko luopuu kaikesta omasta voimasta ja luottaa täysin Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa. Mies sai kuulla Jeesuksen sanat: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.”Sillä hetkellä palvelija parani, kertoo evankeliumi.
Komppanianpäällikkö käy uskon esikuvaksi toisestakin syystä. Kun Jeesus kertoi tulevansa hänen kotiinsa, mies sanoi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle.” Upseerille ei varmasti ollut mikään helppo asia mennä pyytämään apua Jeesukselta. Hän oli tottunut olemaan se, joka käski ja jota puhuteltiin. Nyt hän joutui nöyrtymään kipeällä tavalla, ja vieläpä julkisesti miehitykselle alistetun kansan katsellessa. Silti vielä vaikeampi kynnys oli kysymys: Kelpaanko minä avun pyytäjäksi? ”En minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle.” Tämä kertoo syvästä Jumalan pyhyyden tajuamisesta.
Kuinka usein me koemmekaan samoin? Emme ole arvollisia, emme riittävän hyviä uskovia. Päinvastoin tunnemme itsemme syntisiksi, monella tavalla puutteellisiksi ja vajavaiseksi niin uskossamme kuin elämässämme. Upseerin sanat tulevat hyvin lähelle: Herra, en ole sen arvoinen.
Roomalaisella upseerilla oli usko, jossa ei ollut mitään omaa. Se oli luottamusta Kristukseen. Hän luotti yksin Jeesukseen eikä hänellä ollut tuotavana Jeesukselle kuin hätänsä ja avuttomuutensa, arvottomuuden kokemuksensa, syntinsä ja syyllisyytensä. Tässä on hänen esikuvallisuutensa niin Ankkurimiehille kuin meille kaikille. Meilläkään ei tarvitse olla Jeesukselle tuotavana mitään muuta kuin avuttomuutemme, hätämme ja syntimme. Evankeliumi on siinä, että juuri tällaisia varten hän on tullut maailmaan. Hän lupaa: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:13). Olennaista ei ole suuri usko Jumalaan vaan usko suureen Jumalaan! Tässä on hyvä muistolause tästä jumalanpalveluksesta: Olennaista ei ole suuri usko Jumalaan vaan usko suureen Jumalaan!
Tänäänkin Jeesus kuulee ja auttaa. Hän itse palvelee meitä ehtoollispöydässä ja jakaa anteeksiantamustaan ja armoaan. Jos tunnet itsesi arvottomaksi ja kelvottomaksi, muista roomalaista sadanpäällikköä. Ja muista ennen kaikkea Jeesuksen lupaus: ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.” (Joh. 6:37).
Seppo Häkkinen