Raamattutunti miestenpäivässä 8.3.2025 Heinolassa
Johdanto
Opiskeluaikoinani yli neljä vuosikymmentä sitten kämppäkaverini osti antikvariaatista pienen Osmo Alajan kirjan Raamatun rivimiehiä (Kirjapaja 1948). Alaja toimi tuolloin Kymin seurakunnan kappalaisena. Myöhemmin hän palveli Mikkelin hiippakunnan piispana lähes kaksikymmentä vuotta.
Raamatun rivimiehiä -kirjan ajatus on minusta kiehtova. Alaja kertoo, että ”johtavien persoonallisuuksien lisäksi Raamatun rikkaaseen henkilökuvastoon sisältyy useita vaatimattomia rivimiehiä, joilla yleisessä tietoisuudessa ei ole suurtakaan sijaa, vaikka heidän nimensä ovat meille lapsuudesta pitäen tuttuja. Heidän vaiheisiinsa kannattaa silti lähemmin perehtyä, sillä vaikka he ovat ’rivimiehiä’ siinäkin mielessä, että heistä on Raamatun lehdillä kerrottu vain muutaman rivin mittaisesti, heidän kuvansa on harvoinkin vedoin piirretty niin sattuvasti, että sen alkuperäisestä tuoreudesta alati lehahtaa jotakin meitä vastaan. Jokaisella heistä on myös oma sanomansa meille.” (s 6–7).
Raamatusta ovat meille luonnollisesti tuttuja merkkihenkilöt. Muistamme ainakin jollakin tavoin esimerkiksi Abrahamin, Mooseksen, Daavidin, Pietarin, Paavalin, Jeesuksesta puhumattakaan. Tiedämme paljon heidän elämänvaiheistaan ja teoistaan. Sen sijaan Raamatun rivimiehet esiintyvät välähdyksenomaisesti, hyvin lyhyesti, vain muutamilla riveillä. Tiedot heistä ovat vain murusia. Silti heihin kannattaa tutustua. Kaikessa vaatimattomuudessaan jokaisella heistä on oma sanomansa meille nykyajan ihmisille.
Esittelen tässä raamattutunnissa neljä Raamatun rivimiestä ja pohdin, mitä he viestittävät meille nykymiehille. Kyselen, mitä opittavaa meillä on heiltä.
Tinkimätön Nabot
Vanhassa testamentissa 1. kuninkaiden kirjan 21. luvussa kerrotaan israelilaisesta maanviljelijä Nabotista. Hän omisti viinitarhan Jisreelin laaksossa, lähellä Samarian kuningas Ahabin palatsia. Ahab halusi viinitarhan itselleen ja tarjosi Nabotille siitä korvauksen tai toisen, paremman maatilan vastineeksi: ”Anna viinitarhasi minulle. Saisin siitä itselleni vihannestarhan, se kun on aivan taloni vieressä. Minä annan sinulle sen tilalle paremman viinitarhan tai tarhasi hinnan rahana, jos se sopii sinulle paremmin.”
Nabot kieltäytyi myymästä tai vaihtamasta perintömaataan. Hän vetosi siihen, että se oli hänen isilleen kuuluvaa perintöä, jonka hän halusi säilyttää suvussaan: ”Herra minua varjelkoon luovuttamasta sinulle isieni perintömaata!”
Nabotin ratkaisun taustalla oli perintömaan erityinen merkitys juutalaiselle kansalle. Se kuvasti heidän yhteyttään esi-isiinsä, Jumalan antamaa maata sekä heidän identiteettiään Jumalan valittuna kansana. Perintömaan luovuttaminen oli sen vuoksi tarkasti säädeltyä. Esimerkiksi 4. Mooseksen kirjassa säädetään: ”Älköön Israelin lasten perintö siirtykö sukukunnasta toiseen, vaan pysyköön Israelin lasten perintö kunkin sukukunnan suvulla.” (4. Moos. 36:7).
Säädöksiä noudattamalla pyrittiin varmistamaan, että perintömaa säilyi alkuperäisen suvun hallussa. Tämä auttoi estämään maanomistuksen keskittymistä ja säilytti yhteisön rakenteen. Perintömaan säilyminen suvussa symboloi Jumalan lupauksen pysyvyyttä ja hänen johdatustaan kansansa elämässä. Siksi Nabot oli tinkimätön vastauksessaan. Hän halusi pitää kiinni Jumalan käskystä ja olla sille uskollinen. Päätös johti kuitenkin hyvin surullisiin seurauksiin.
Kuningas Ahab palasi kotiinsa pettyneenä ja raivoissaan. Hän toimi kuin piloille hemmoteltu pikkulapsi, alkoi mököttää. ”Hän paneutui makuulle vuoteelleen, kääntyi seinään päin eikä syönyt mitään.”
Ahab oli naimisissa pakanallisen Isebelin kanssa. Hänen vaikutuksestaan Ahab ryhtyi palvelemaan epäjumala Baalia. Valtakunnan pääkaupunkiin Samariaan pystytettiin jopa temppeli alttareineen Baalin palvomista varten (1. Kun. 16:32). Aikaa myöten kuningas joutui yhä täydellisemmin häikäilemättömän ja vallanhimoisen puolisonsa talutusnuoraan. Kuvaus Ahabista ei ole mairitteleva, sillä hän ”teki vielä paljon muuta, jolla herätti Herran, Israelin Jumalan, vihan pahemmin kuin yksikään Israelin kuningas ennen häntä” (1. Kun. 16:33).
Kuningatar Isebel huomasi miehensä alakuloisuuden ja kysyi sen syytä. Saatuaan tietää tilanteen, Isebel päätti ottaa asian omiin käsiinsä. Hän sanoi miehelleen: ”Etkö sinä ole Israelin kuningas? Nouse ja syö, niin tulet paremmalle tuulelle. Minä hankin sinulle jisreeliläisen Nabotin viinitarhan.”
Isebel kirjoitti Ahabin nimissä kirjeitä kaupungin vanhimmille ja ylimyksille ja vahvisti ne vielä kuninkaan sinetillä. ”Hän kirjoitti kirjeisiin näin: ’Julistakaa paasto ja pankaa kokouksessa Nabot istumaan kaiken kansan eteen. Sijoittakaa häntä vastapäätä kaksi kunniatonta miestä, jotka todistavat häntä vastaan ja sanovat: ’Sinä olet kironnut Jumalaa ja kuningasta.’ Viekää hänet sitten ulos kaupungista ja kivittäkää hänet kuoliaaksi.’ Nabotin kotikaupungin vanhimmat ja jalosukuiset tekivät Isebelin määräyksen mukaisesti, juuri niin kuin hän oli heille lähettämissään kirjeissä käskenyt. He julistivat paaston ja panivat Nabotin kansanjoukon eteen istumaan. Kaksi kunniatonta miestä tuli paikalle ja istuutui häntä vastapäätä. Kaiken kansan edessä he sitten todistivat Nabotia vastaan näin: ”Nabot on kironnut Jumalaa ja kuningasta.” Nabot vietiin kaupungin ulkopuolelle ja häntä kivitettiin, kunnes hän kuoli.
Kun Nabot oli kuollut, Isebel ilmoitti Ahabille, että hän voisi nyt ottaa viinitarhan haltuunsa: ”’Mene ottamaan haltuusi jisreeliläisen Nabotin viinitarha, jota hän kieltäytyi myymästä sinulle. Nabot ei ole enää elossa, hän on kuollut.’ Kun Ahab kuuli, että Nabot oli kuollut, hän lähti Jisreeliin ottaakseen Nabotin viinitarhan haltuunsa.” Pian tämän jälkeen profeetta Elia tuli tapaamaan Ahabia ja julisti Jumalan tuomion hänen ja hänen perheensä ylle: sekä Ahabin että Isebelin oli määrä kuolla väkivaltaisesti, ja Ahabin jälkeläiset oli määrä hävittää Israelista.
Kertomus Nabotista on hyvin traaginen. Se on kuin kuvaus nykyajan maailmanpolitiikasta, jossa häikäilemättömät johtajat päättävät asioista oman mielensä ja halunsa mukaan, vähät välittämättä oikeudenmukaisuudesta, sopimuksista tai säädöksistä. Oma etu ja valtapyrkimykset ajavat kaiken muun edelle. Seurauksista syyttömät maksavat kovan hinnan, monet Nabotin lailla jopa henkensä.
Nabotin kohtalo herättää myös monia kysymyksiä. Miksi Jumala sallii pahan toimia näin? Vaikka Ahab ja Isebel saivat rangaistuksen, miksi Nabotin piti menettää perintöomaisuutensa ja henkensä? Pahan ja kärsimyksen ongelma on ihmisen ikiaikainen peruskysymys. Se ansaitsisi oman raamattutuntinsa eikä siiten ole nyt mahdollisuutta.
Raamatun rivimiehen Nabotin syvällinen viesti on tinkimätön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja Jumalan tahdon noudattamiseen. Hän pysyi loppuun saakka uskollisena Jumalan säädöksille, vaikka se johti hänet kuolemaan.
Nabotin kaltaisia uskollisia Jumalan palvelijoita vainotaan eri puolilla maailmaa. Tuoreimman World Watch List 2025 -vainoraportin mukaan vuoden aikana surmattiin 4 476 kristittyä uskonsa tähden. Vakavaa vainoa kohtaa 380 miljoonaa kristittyä.
Nabotin kohtalo nostaa peilin meidän eteemme. Pidämmekö me kiinni Jumalan tahdosta seurauksista riippumatta? Olemmeko uskollisia Jumalan palvelijoita, vaikka oikeuden puolustaminen vaatisi suuria uhrauksia? Onko meillä rohkeutta kulkea vastavirtaan silloin, kun Jumalan tahtoa poljetaan ja hänen käskynsä heitetään romukoppaan? Väistämmekö vastuumme ja olemme hiljaa silloin, kun oikeudenmukaisuus ei toteudu, vaan vääryys saa vallan?
Nuorempi Jaakob
Uudessa testamentissa mainitaan kolme Jeesukselle tärkeää Jaakobia. Ensimmäinen heistä on apostoli Johanneksen veli, Sebedeuksen poika. Tätä Jaakobia on kutsuttu Jaakob suuremmaksi ja vanhemmaksi. Toinen Jaakob on Jeesuksen veli (Mark. 6:3). Hänet Paavali mainitsee erikseen Jeesuksen ylösnousemuksen todistajana (1. Kor. 15:7) ja yhtenä Jerusalemin kristillisen yhteisön kolmesta ”pylväästä” (Gal. 2:9). Häntä arvostettiin alkuseurakunnan kunnioitettuna johtajana.
Kolmas Jaakob mainitaan vain apostolien luetteloissa (Matt. 10:3, Mark. 3:18, Luuk. 6:15, Apt. 1:13). Listassa hän on yhdeksäntenä. Andreaksen ja Pietarin tavoin hän oli kotoisin Betsaidasta (Joh. 1:44, 12:21). Hänen isänsä nimi oli Alfeus, ja siksi häntä kutsuttiin Alfeuksen pojaksi. Hänen äitinsä oli Maria, kuten Markus (15:40) kertoo. Evankelista Markus antoi hänelle lisänimen ”nuorempi” tai ”pienempi” (kreikaksi mikros) erotukseksi tunnetummasta kaimastaan, Jaakob suuremmasta. Lempinimi viittaa hänen alempiarvoiseen asemaansa, ikäänsä ja mahdollisesti myös kokoonsa. Juuri muuta tästä Jaakobista ei Uuden testamentin pohjalta tiedetä. Häntä voisi kuvata hiljaiseksi ja väistyväksi takarivin taaviksi tai takapulpetin pojaksi.
Raamatun ulkopuoliset lähteet ja perimätieto antavat jonkin verran lisätietoa Jaakobin vaiheista. Hänen uskotaan toimineen lähetyssaarnaajana Vähässä-Aasiassa, jossa hän levitti evankeliumia ja perusti seurakuntia. Joidenkin lähteiden mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman uskonsa vuoksi. Tämä kertoo hänen horjumattomasta uskollisuudestaan Kristusta kohtaan ja valmiudestaan antaa henkensä evankeliumin tähden. Hänen symboleinaan ovat nuija ja saha, jotka viittaavat hänen kuolintapaansa.
Jaakob Alfeuksen poika oli siis apostoliluettelossa, mutta kaikki teot, ansiot ja sanomiset puuttuvat. Vaikka tästä rivimiehestä ei tiedetä paljoa Raamatun perusteella, hänen läsnäolonsa ja uskollisuutensa ovat merkittäviä. Hän oli mukana seuraamassa Jeesuksen opetuksia, ihmeitä ja kärsimystä. Hänen hiljaisuutensa ja vaatimattomuutensa voivat kertoa syvästä hengellisestä kypsyydestä ja nöyryydestä. Ne ovat usein tärkeämpää kuin näkyvä julkinen toiminta.
Jaakob nuoremman esimerkki rohkaisee meitä olemaan uskollisia Jumalan tahdolle ja tekemään työtä hänen valtakuntansa eteen, oli tehtävämme suuri tai pieni. Hänen elämänsä muistuttaa siitä, että Jumalan valtakunnassa jokainen palvelija on arvokas ja merkityksellinen. Hiljainen ja vaatimaton palvelu on yhtä tärkeää kuin näkyvä ja julkinen toiminta. Monesti taustalla käytännön töissä toimivat ovat erityisen tärkeitä Jumalan työssä.
Nykyisenä minäkeskeisenä, näkyvyyttä ja julkisuutta korostavana aikana tarvitsemme Jaakob pienemmän esikuvallisuutta entistä enemmän. Kristuksen kutsumana hän oli yhtä arvokas kuin kaikki muut apostolit ja Raamatun tunnetut henkilöt. Jumalan valtakunnassa ratkaisevaa ei olekaan se, huomataanko meidät vaan se, että Jumala huomaa ja kutsuu. Kristuksen ruumiissa tarvitaan kaikenlaisia jäseniä, myös – ja erityisesti – niitä, jotka tekevät vähemmän näkyvissä olevat tehtävät. Saavutukset eivät ole ratkaisevia, vaan uskollisuus vähässä.
Monesti hiljaiset ja käytännön puurtajat jäävät näkymättömiin. Heitä ei huomata eivätkä he saa sitä kiitosta ja arvostusta, joka heille kuuluu. Jos tunnet kuuluvasi tähän joukkoon, muista Jaakob Alfeuksen poikaa, takarivin miestä. Hänen nimensä oli apostolien luettelossa. Tärkeintä on, että Jumala tuntee sinut ja nimesi on hänen listassaan.
Ristinkantaja Simon
”Varsin usein pienet, suorastaan sattumanvaraisilta tuntuvat tapahtumat johdattavat aivan vähäisistäkin sivuosista vastaavia ihmisiä keskelle elämän suurta näyttämöä.” Näin kirjoittaa Osmo Alaja kirjassaan Raamatun rivimiehiä. (s 57).
Yksi tällainen aivan sivullinen mies, jonka nimi on painunut syvästi historiaan, on Simon kyreneläinen. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Silti hänen tekonsa on jättänyt syvän jäljen kristilliseen perintöön.
Pohjois-Afrikassa nykyisen Libyan alueella oli ajanlaskumme alussa Kyrenaika-niminen provinssi. Sen pääkaupunki oli Kyrene, josta Simon oli kotoisin. Kyrene oli aikanaan merkittävä kaupunki, joka oli tunnettu kulttuuristaan. Sen väestö oli valtaosaltaan kreikkalaisia, mutta siellä oli myös suuri juutalaisyhteisö. Simon kuului ilmeisesti tähän juutalaiseen diasporayhteisöön, joka piti kiinni uskostaan ja perinteistään vieraassa ympäristössä.
Palestiinan ulkopuolella asuvan juutalaisväestönkin uskonnonharjoituksen keskuksena oli Jerusalemin temppeli. Sen suurille juhlille tehtiin vuosittain pyhiinvaellusmatkoja. Moneen kaukaa saapuneeseen juhlavieraaseen pyhä kaupunki vaikutti niin, että heitä asettui sinne asumaan pysyvästi. Kun juutalaiset olivat hajaannuksessa kreikkalaistuneet kieleltään, Vanhan testamentin kirjoitukset oli käännetty kreikaksi tyydyttämään heidän tarpeitaan. Myös Jerusalemiin asettuessaan he rakensivat itselleen omat synagogansa. Kyrenestäkin kotoisin olevilla juutalaisilla oli Jerusalemissa oma synagogansa (Apt. 6:9).
Ilmeisesti Simon kyreneläinen oli näitä Jerusalemiin muuttaneita juutalaisia. Tosin joidenkin tietojen mukaan hän oli Jerusalemiin tullut pyhiinvaeltaja. Evankelista Luukas kertoo, kun Jeesusta lähdettiin viemään ristiinnaulittavaksi: ”Matkalla sotilaat pysäyttivät Simon-nimisen kyreneläisen miehen, joka oli tulossa kaupunkiin, ja panivat hänet kantamaan ristiä Jeesuksen jäljessä.” (Luuk. 23:26, vuoden 1992 käännös). Aiempi raamatunkäännös puhui, että ”viedessään häntä pois he saivat käsiinsä Simonin, erään kyreneläisen, joka tuli vainiolta; ja hänen olalleen he panivat ristin kannettavaksi Jeesuksen jäljessä”. (Vuoden 1938 käännös).
Matteus puolestaan kertoo: ”Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä.” (Matt. 27:32). Markukselta saamme hiukan lisätietoja: ”Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin.” (Mark. 15:21). Historiasta tiedämme, että ristin kantaminen tuomiopaikalta teloituspaikalle kuului roomalaisten tapaan. Risti – siis poikkipuu – sidottiin uhrin hartioille ja pyöveli pakotti hänet kulkemaan määränpäähänsä.
Tässä kaikki, mitä tiedämme tästä Raamatun rivimiehestä. Simon oli kotoisin Kyrenestä, hänellä oli kaksi poikaa ja ohikulkijana hänet pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Silti hänet tunnetaan kaikkialla maailmassa ja hänet muistetaan teosta, jonka hän joutui tekemään pakosta.
Muutaman rivin maininta sisältää puhuttelevan viestin meille nykyihmisille. Ensinnä se muistuttaa siitä, kuinka tavallinen ohikulkija saattaa joutua sellaisten tapahtumien keskelle, jotka muuttavat koko ihmisen. Simonin elämässä ristin kantaminen ilmeisesti merkitsi Kristuksen kirkastumista hänelle henkilökohtaiseksi Vapahtajaksi. Hänen poikiensa Aleksandroksen ja Rufuksen mainitseminen vain etunimeltä osoittaa, että he olivat Jerusalemin seurakunnan jäseniä. Varsin todennäköiseltä tuntuu, että he olivat isänsä johtamina löytäneet tien Jeesuksen seuraajien joukkoon. Heitä eikä Simonia tarvinnut siksi esitellä tarkemmin, sillä he olivat seurakunnan jäseninä evankeliumin lukijakunnalle entuudestaan tuttuja.
Toiseksi Simon kyreneläisen kohdalla toteutui konkreettisesti Jeesuksen sana: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark. 8:34. Myös Matt. 16:24 ja Luuk. 9:23 sekä Matt. 10:38 ja Luuk. 14:27). Ristin kantaminen liittyy Jeesukseen seuraamiseen. Jokainen kristitty on kutsuttu ristinkantajaksi. Kristityn on oltava valmis seuraamaan Jeesusta jopa samankaltaiseen loppuun kuin hänen Herransa kohtasi maan päällä. Risti merkitsee tässä yhteydessä pilkkaa, häpeää, jopa vainoa, joka tulee Jeesuksen seuraajien osaksi tässä maailmassa. Risti ei siis merkitse mitä tahansa vaikeutta, jota Jeesukseen uskova kohtaa elämässään. Tällainen Jeesuksen ristin kantaminen on osaltaan merkki Jeesukseen tunnustautumisesta ja oikeastaan sinetti Hänelle kuulumisesta. Risti merkitsee myös itsensä kieltämistä ja nöyryyttä, joka kristityn Herralla on. Siihen alkanut paastonaika meitä jälleen erityisesti kutsuu.
Kolmanneksi minua on vuosikymmeniä puhutellut Heinolan pitäjänkirkon alttaritaulu ja sen kierosilmäinen ristinkantaja. Palvelin maaseurakunnan kappalaisena yli 14 vuotta ja pitäjänkirkko oli kotikirkkoni yli 22 vuotta. Siten sen alttari tauluineen tuli hyvin tutuksi.
Heinolan pitäjänkirkon alttaritaulun lahjoitti vuonna 1860 kapteenin leski Margareta Thuneberg. Taulu on signeeraamaton, mutta tyylillisten seikkojen perusteella on otaksuttu, että sen olisi maalannut Lars Johan Källström (1809–1878). Maalaus on todennäköisesti mukaelma Paolo Veronesen samanaiheisesta työstä 1500-luvulta. Taulussa Jeesus kantaa ristiään Golgatalle. Jeesuksen takana näkyy muutama sotilas keihäineen, sininen lippu, tikkaat ja muita ihmisiä. Ristin alaosaan on juuri tarttumassa vihreäpaitainen mies, Simon kyreneläinen. Huomio kiinnittyy helposti mieheen, sillä hän on kierosilmäinen. Alttaritaulua on ammuttu 1918 kevään taisteluissa ja Simon on saanut luodinreiän silmäänsä. Reikä on myöhemmin paikattu, mutta Simonista tuli kierosilmäinen.
Monesti olen katsonut alttaritaulua ja ajatellut Jeesusta ja Simon kyreneläistä. Simon pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Se ei ollut helppo tehtävä. Mutta vielä raskaampaa se oli Jeesukselle. Me emme kykenisi kantamaan omin voimin ristiämme puhumattakaan syntiemme sovittamisesta. Sen sijaan Jeesus kantoi kaikkien ihmisten, koko maailman synnit ristille. Omalla kärsimisellään ja kuolemallaan Jeesus sovitti kaikkien meidän syntimme ja pahuutemme. Kristuksen tähden me saamme olla niistä vapaat.
Rohkaisija Barnabas
Neljäs raamattutunnin henkilö poikkeaa edellisistä siinä, että hänestä tiedämme enemmän kuin muutamia rivejä. Tässä mielessä hän ei kuulu edellisten ”rivimiesten” joukkoon, vaikka hänenkään pyrkimyksenänsä ei ole päästä esille ja eturiviin.
Barnabas oli Paavalin työtoveri ja kuului varhaiskristillisen tiedon mukaan Jeesuksen laajempaan, 72 opetuslasten joukkoon (vrt. Luuk. 10:1). Evankelista Luukas kutsuu häntä apostoliksi (Apt. 14:14). Hänen varsinainen nimensä oli Joosef, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea lisänimestään Barnabas. Se tarkoittaa rauhaa tai lohdutuksen poikaa sekä rohkaisijaa. Hän oli pappissukua Kyprokselta ja hänellä oli Johannes Markus -niminen serkku Jerusalemissa (Kol. 4:10). Barnabas liittyi jo varhain Jerusalemin kristilliseen seurakuntaan.
Luukas kirjoittaa Apostolien teoissa: ”Myös Joosef, Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen, jota apostolit kutsuivat Barnabakseksi – nimi merkitsee: rohkaisija – myi omistamansa pellon ja toi rahat apostolien jaettavaksi.” (Apt. 4:36–37). Tämä on ensimmäinen maininta Barnabaksesta. Hän oli valmis luopumaan omastaan palvellakseen evankeliumin asiaa.
Luukas luonnehtii Barnabasta arvostavin sanoin: ”Hän oli hyvä mies, täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa.” (Apt. 11:24). Barnabaksen sydämellisyys, hengellinen arvostelukyky ja hänen nauttimansa arvostus tulevat esille eriytyisesti neljän tapahtuman yhteydessä.
Ensinnä: Kristittyjen vainoajana tunnettu Saul joutui kääntymyksensä jälkeen toteamaan Jerusalemissa, että kristityt pitivät häntä hurskauteen kätkeytyneenä vakoilijana. He pelkäsivät Saulia. Barnabas esitteli hänet apostoleille ja vakuutti heidät Paavalin kääntymyksen aitoudesta ja hänen vilpittömyydestään (Apt. 9:26–27).
Toiseksi Barnabas edusti apostoleja Antiokiassa, kun siellä ensimmäistä kertaa voitettiin evankeliumille merkittävä joukko pakanoita (Apt. 11:20–23). Antiokiasta Barnabas lähti Tarsokseen etsimään Paavalia. Löydettyään hänet he menivät yhdessä Antiokiaan ja vaikuttiva siellä vuoden ajan (Apt. 11:25-26). Kerättyään kolehdin he lähtivät viemään sitä Jerusalemin seurakunnan köyhille. Siellä he saivat vakuutetuksi seurakunnan johtajat siitä, että evankeliumi kuului myös pakanoille (Gal. 2:9), ei yksin juutalaisille.
Antiokiassa Barnabas ei kuitenkaan kyennyt vastustamaan Pietaria, joka juutalaiskristittyjen painostuksesta oli eronnut ateriayhteydestä pakanakristittyjen kanssa. Hän taivutti mukaansa myös Barnabaksen (Gal. 2:11–3).
Kolmanneksi myöhemmät tapahtumat osoittavat, että Barnabas hyväksyi varauksetta Kristukseen uskovat pakanat (Apt. 13:46). Kyprokselta alkaneella yhteisellä matkallaan Paavalin kanssa heidän työnsä tuloksena syntyi lukuisia voittopuolisesti pakanakristillisiä seurakuntia Vähän-Aasian sisämaahan asti. Samalla kuitenkin syntyi Paavalia ja Barnabasta arvosteleva juutalaiskristillinen vastustus (Apt. 13–14).
Neljänneksi lähetysmatkalta palattuaan Barnabaksella oli hoidettavana haasteellinen tehtävä. Se koski tällä välin tulehtunutta kysymystä siitä, tulisiko pakanakristityt ympärileikata. Kirkkoa uhkasi hajaannus. Yhdessä Paavalin kanssa Barnabas lähti Jerusalemiin, jossa järjestettiin apostolien kokous tämän kysymyksen ratkaisemiseksi (Apt. 15:1–29).
Jerusalemin kokouksen kuvauksessa Barnabas mainitaan ennen Paavalia (Apt. 15:12, 25). Tästä on päätelty, että luottomies Barnabaksen sana painoi eniten osanottajien mielessä ja taivutti heidät hänen ja Paavalin edustamalle kannalle ongelmassa. Pakanoilta ei vaadittu ympärileikkausta tai Mooseksen lain noudattamista pelastuksen ehtona. Kirkon yhteys kyettiin nipin napin säilyttämään.
Kyproslainen Joosef osoittautui lisänimensä arvoiseksi. Hän oli todella Barnabas, rohkaisija, rauhan etsijä ja lohdutuksen tuoja. Hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa. Hän ei pyrkinyt siihen, että hänet huomattaisiin joka tilanteessa. Sen sijaan hän rohkaisi ja nosti toisia esille. Hänen vierellään toinen koki itsensä tärkeäksi ja sai äänensä kuuluviin. Barnabas kykeni kannustamaan ja antamaan tilaa, rakentamaan rauhaa ja luottamusta.
Barnabaksen esikuva on mitä tarpeellisin nykyaikana. Polarisaatio ja kahtiajakautuminen on aikamme vitsaus. Vastakkainasettelu on luonut jännitteitä eri yhteisöihin. Se näkyy kunnissa ja seurakunnissa, kirkon ja valtakunnan päätöksenteossa, kansojen välisissä suhteissa. Barnabaksen kaltaisia toimijoita tarvitaan hyvin kipeästi.
Barnabas on kutsu meille tämän ajan miehille toimia rohkaisijana, kannustajana ja rauhan rakentajina. Hänen elämänsä ja toimintansa muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on tukea ja rohkaista toisiamme uskossa ja elämässä, erityisesti vaikeina aikoina.
Yhteenveto
Olemme perehtyneet neljän Raamatun miehen vaiheisiin ja pohtineet, mikä on heidän viestinsä meille nykymiehille.
Nabotin tinkimätön pyrkimys pitää kiinni Jumalan tahdosta ja käskyistä toimii meille esikuvana aikana, jolloin niistä yhä enemmän luovutaan. Jaakob nuorempi on esimerkki siitä, että Jumalan valtakunnassa jokaiselle on paikka ja jokainen palvelija on arvokas ja merkityksellinen, tehtävästä riippumatta. Simon kyreneläinen muistuttaa, että jokainen kristitty on kutsuttu ristinkantajaksi, mutta myös siitä, että Jeesus kantoi koko maailman synnit ristille meidän puolestamme. Barnabas kutsuu meitä toimimaan rohkaisijana, kannustajana ja rauhan rakentajana.
Piispa emeritus Seppo Häkkinen
Lähteet (Raamatun lisäksi)
Alaja, Osmo: Raamatun rivimiehiä. Kirjapaja 1948.
Huovinen, Lauri: Katso ihmistä. Kristuksen kärsimisen ja kuoleman historia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1965.
Junkkaala, Eero: Itse valtiaat. Esseitä Raamatun johtajista. Perussanoma 2011.
Muistopäivien kirja. Sanctorale. Toim. Jouko N. Martikainen ja Osmo Vatanen. Väyläkirjat 2024.
Riikonen, Teuvo V: Velikultia ja veijareita. Pienet profeetat ja apostolit. Karas-Sana 2006.
WWL 2025 -vainoraportti: Lehdistötiedote WWL 2025 -vainoraportti: Lehdistötiedote | Open Doors Finland