Tasan 85 vuotta sitten, 16.3.1940, siis kolme päivää talvisodan päättymisen jälkeen Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta lähetti hiippakuntansa papistolle tuomiokapitulin kiertokirjeen (n:o 176) mukana tervehdyksen. Siinä piispa Loimaranta toteaa, että ”Suuri osa hiippakuntamme alueesta on ollut pakko irroittaa isänmaastamme. Syvää tuskaa tuntien on tämä todettava. Mutta me odotamme toivossa ja uskossa uuden päivän koittoa. Tämän uuden päivän sarastuksen me nyt jo näemme siinä, että hiippakuntamme kaikki seurakunnat edelleenkin ovat olemassa, vaikkakin niiden asuinpaikat tällä hetkellä osittain ovat hajallaan eri osissa maata.”
Piispalla oli hiippakunnan papistolle rohkaisun lisäksi kehotus: ”Rakkaat virkaveljet, kootkaa yhteen seurakuntanne jäsenet yhteisiin Jumalan sanan tutkimistilaisuuksiin ja rukouskokouksiin, muistaen, että siellä, missä näin tehdään, on Jumala todella läsnä seurakuntansa keskuudessa. Ja näin säilyvät seurakunnat kokonaisina huolimatta siitä, että niiden ulkonaiset alueet on otettu pois. Ja kun keskuudessamme on tämä näkymätön, Jumalan yhteydessä elävä seurakunta, silloin nämä ajallisetkin asiat jälleen selviävät ja me voimme Jumalaan turvautuen ja Hänen voimallaan rakentaa voimakkaiksi seurakuntiamme ja isänmaatamme.”
Piispa Loimarannan kirjeessä huomio kiinnittyy siihen, että kansan vaikean murrosajan keskellä pappeja kehotettiin kokoamaan seurakuntaa yhteen tutkimaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Tämä neuvo ei ole menettänyt vieläkään ajankohtaisuuttaan. Jumalan sana ja rukous ovat aina olleet kristittyjen voimanlähteenä. Miksi ne ovat niin tärkeitä, että talvisodan päätyttyä Viipurin piispa erityisesti muistutti niistä ja kehotti niitä harjoittamaan?
Piispa Loimaranta korosti hajalle lyödyn seurakunnan yhteen tulemisen tärkeyttä. Kristityt ovat aina vaikeina aikoina hakeutuneet yhteen, saamaan voimaa toisistaan ja yhteisestä uskostaan. Sen merkkinä ovat eilen ja tänään vietetyt Karjalan Liiton hengelliset päivät ja myös tämä muistotilaisuus. Tarvitsemme toinen toisiamme. Tarvitsemme yhtenäistä kansaa. Tämä on tärkeä viesti myös nykyisenä epävarmana aikana.
Tarvitsemme myös Jumalan sanaa. Ilman Jumalan ilmoitusta sanassaan meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi jättäytyä hänen varaansa, turvautua häneen. Sanassa kohtaamme elävän Jumalan, johon voimme turvautua.
Rukous on luottamuksen ilmaus. Ei kai missään ole rukoiltu niin paljon kuin sotien aikana ja evakkomatkoilla. 85 vuotta sitten rukoiltiin paljon. Pohjimmiltaan rukous on Jumalan eteen tulemista ja Jumalan edessä olemista, sen Jumalan, joka ilmoittaa itsensä sanassaan. Se merkitsee Jumalalle ja hänen lahjoilleen avautumista.
Tärkein voimanlähde on siunaus, jonka Jumala antaa. Sen varassa sotasukupolvet jaksoivat 85 vuotta sitten. Siunauksen varassa me saamme tänään lähteä arkeemme. Siunaus on merkki, että Jumala on kanssamme joka päivä.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus