Päätössanat Heinolan Karjalaseuran 80-vuotisjuhlassa 3.10.2026 Heinolan WPK-talossa
Vanhoissa kansansaduissa ja tarinoissa toistuu ajatus: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.” Suomalaisissa kertomuksissa kylän köyhä saattaa menettää viimeisen lehmänsä tai työkalunsa ja luulla kaiken olevan menetetty. Juuri menetys johtaa kuitenkin uuden äärelle: metsään kadonnut lehmä vie marjapaikalle, rikkoutunut aura paljastaa pellosta aarteen tai kaatuneen ladon puista syntyy vene ja uusi elanto. Tarinan päättyessä kyläläiset toteavat: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.”
Tämä sanonta tuli mieleeni vajaat 40 vuotta sitten Vaippilan kylän kinkereillä. Olin aloittanut Heinolan maaseurakunnan kappalaisena syksyllä 1987, ja seuraavana talvena vietimme kinkereitä Vaippilassa. Alustin keskustelun vuoden kinkeriaiheesta, kuten tapana oli ja kuten olin Imatralla tottunut tekemään. Tupaan levisi syvä hiljaisuus. Kun kukaan ei hetkeen sanonut mitään, kylän vanhin Unto Peltonen totesi vakaasti: ”Tämä on sitä itähämäläistä kinkerikeskustelua.” Siihen keskustelu päättyi.
Sota, Karjalan menetys ja evakkoon lähteminen olivat katastrofi niin koko Suomelle kuin erityisesti karjalaisille. Tapahtuneessa ei ollut mitään hyvää, päinvastoin. Sen sijaan karjalaisten asettuminen uusille paikkakunnille toi mukanaan paljon myönteistä. Mieleeni hiipi Vaippilan kinkereillä, että onneksi karjalaiset tulivat sekoittamaan ja vilkastuttamaan itähämäläistä paikkakuntaa. “Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.” Seurakuntapappivuosinani oli kotoisaa vierailla Paasossa, Myllyojalla ja Sinilähteellä, joissa oli paljon karjalaisia. Yksi yksityiskohta Heinolan maaseurakunnan seurakuntatalon seinällä oli symbolisesti tärkeä. Siinä olivat rinnakkain Heinolan maalaiskunnan ja Käkisalmen vaakunat. Karjalaiset ovat osallistuneet yhteiskunnan elämään sekä rakentaneet ja toimineet aktiivisesti omalla paikkakunnallaan. Heinolan Karjalaseuran historian kirjoittanut Timo Mykrä kiteytti sen hyvin: Karjalaiset ovat jättäneet pysyvät leiman itähämäläiseen pikkukaupunkiin.
Kahdeksan vuosikymmentä on Heinolan Karjalaseura (aik. Heinolan Seudun Karjalaiset) yhtäältä toiminut karjalaisten yhdyssiteenä, toisaalta toiminut tämän seutukunnan parhaaksi. Tosin karjalaisten seuratoimintaa oli täällä jo talvisodan jälkeen. On tärkeää ja arvokasta, että nyt juhlavuotena on saatu talletettua seuran ja karjalaisten historia Heinolan seudulla.
Tärkeää se on siksi, että muistaminen on osa ihmisyyttä. Omat muistomme muovaavat meistä ainutlaatuisia ihmisiä, ja yhteiset muistot liittävät meidät toisiimme. Ne tekevät näkyväksi yhteisen polun: tätä tietä olemme kulkeneet, ja tähän saakka olemme päässeet. Näin muistaminen rakentaa yhteisöä.
Yhteinen menneisyys on koossa pitävä voima. Ilman historiaa yhteisö on kuin muistisairas ihminen. Hän ei tiedä, kuka oikein on, mistä tulee ja minne on menossa. Muistaminen luo pohjan yksilön ja yhteisön syvimmälle olemukselle, identiteetille. Vain siten yhteisö voi suuntautua tulevaisuuteen. Kun tietää, mistä tulee, on riittävän vahva kohtaamaan tulevaisuuden. Tätä tehtävää Heinolan Karjalaseura on toteuttanut.
Tänään on katse ollut luonnollisesti paljon menneisyydessä. Se on tärkeää. Yhtä merkittävää on kuitenkin katsoa tulevaan.
Kesäkuun 20. päivänä 1954 Heinolan Seudun Karjalaiset luovuttivat Heinolan kaupunkiseurakunnalle Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin. Muistomerkin aikaansaaminen oli nuoren yhdistyksen merkittävä hanke. Ottaessaan sen vastaan kirkkoherra, lääninrovasti Toivo Vallisaari lausui: ”Sillä kansalla, joka ei halua vaalia menneisyytensä muistoa, sillä ei ole tulevaisuutta. Tämä kivi kuitenkin puhuu tuosta vaalinnasta. Kun katselen tuota äitiä muistomerkissä, näen Karjalan menneisyyden – äidin käsivarsilla oleva lapsi on taas Karjalan tulevaisuuden vertauskuva.”
Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkissä menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat. Sama kohtaaminen on ollut läsnä Heinolan Karjalaseuran juhlaviikossa, tässä päivässä ja pääjuhlassa. Kun muistamme mennyttä ja opimme siitä, voimme katsoa tulevaisuuteen rohkein mielin. Vanhoilla kristityillä oli tapana sanoa: ”Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.”
Kun siirrymme juhlasta arkeen ja jatkamme matkaa menneisyydestä tulevaisuuteen, teemme sen Jumalan siunaukseen luottaen. Siunatkoon ja varjelkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus
Karjalan Liiton hengellisen toimikunnan puheenjohtaja