Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” (Matt. 18:1–6, 10).
Kolme karjalaisisäntää istui tienristeyksen penkillä ja alkoi tapansa mukaan rehvastella. Ensimmäinen röyhisti rintaansa ja sanoi: ”Miun talo o koko pitäjän suurin. Kun vieraat tulloo, ni ne jo porstuassa eksyy.” Toinen ei jäänyt alakynteen: ”Miun navetta o niin iso, et lehmät peittää auringon. Koko kylä kuulee, ku miun karja liikkuu.” Kolmas kopautti piippuaan penkkiin ja hymähti: ”Miul o kirkossa oma penkki, keskellä vielä. Pappi ei ala saarnaa ennen ku mie istun.”
Vanha, köyhä mökinmies oli kuunnellut isäntien kilpailua. Hän sanoi vuorostaan: ”Mut mie se vast rikas mies oon. Miul ei o taloo, ei navettaa, ei penkkii kirkossa. Mutta miul ei o huolta siitä, et joku veis ne miulta. Mie o vapaa mies.” Isännät hiljenivät. Yksi rapsutti niskaansa, toinen katseli kenkiään ja kolmas puhalsi piipustaan savun, joka katosi syysaamuun.
Kysymys siitä, kuka on suurin ja paras, näyttää olevan ihmisten keskuudessa ikiaikainen. Eivät vain karjalaiset isännät, vaan myös Jeesuksen opetuslapset kysyvät päivän evankeliumissa: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Kysymyksellä oli hyvin henkilökohtainen tausta, sillä opetuslapset olivat jo aikaisemmin kiistelleet siitä, kuka heistä oli suurin. Nyt he toivat kysymyksensä Jeesukselle.
Jeesus yllätti kuulijansa jälleen kerran. Määrittelyjen sijasta hän asetti lapsen opetuslasten keskelle ja sanoi: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”
Jeesuksen vastaus oli odottamaton. Rooman valtakunnassa lasta ei juuri arvostettu hänen itsensä vuoksi. Syntyvyys oli toki välttämätöntä suvun ja kansakunnan jatkumiselle, ja terveitä poikia pidettiin arvossa tulevina työntekijöinä ja sotureina. Lapsilla ei kuitenkaan katsottu olevan samanlaista itsenäistä arvoa kuin aikuisilla. Tästä kertoi karulla tavalla laajalle levinnyt tapa jättää vastasyntyneitä heitteille. Lapsuutta pidettiin ihmisen elämän heikkona ja merkityksettömänä vaiheena, vain aikuistumisen esiasteena. Lapsi nähtiin ikään kuin raaka-aineena, jota tuli muokata ja kasvattaa ihmiseksi.
Juutalaisille lapset olivat Jumalan lahja, ja heidän merkityksensä liittyi vahvasti kansan jatkumiseen. Lapsi ei kuitenkaan vielä ollut yhteisön täysivaltainen jäsen, koska hän ei kyennyt noudattamaan Mooseksen lain käskyjä. Vasta kolmentoista vuoden iässä juutalaisesta pojasta tuli niin sanottu lain poika ja lain edessä täysivaltainen. Lapsen arvo nähtiin siis enemmän siinä, mitä hänestä tulisi, kuin siinä, mitä hän jo oli. Tätä taustaa vasten Jeesuksen teko oli hätkähdyttävä: hän asetti lapsen opettajaksi. Jo olemuksellaan lapsi antoi vastauksen kysymykseen siitä, kuka on suurin Jumalan valtakunnassa.
Mikkelinpäivän evankeliumissa Jeesus opettaa meille kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin hän antaa lapselle korvaamattoman ja ainutlaatuisen arvon. Tällä opetuksella on ollut ratkaiseva merkitys koko länsimaiselle kulttuurille. Kristinusko muutti Euroopan ajattelua ja tapoja: lapsia alettiin pitää täysinä ihmisinä, Jumalan luomina ja hänen silmäterinään, jotka ovat taivaallisen Isän erityisessä suojeluksessa.
Juutalais-kristillinen elämän suojelemisen periaate on eurooppalaisen ihmisarvokäsityksen perusta. Lapsi on jo ennen syntymäänsä ainutkertainen olento, jolla on ihmisarvo. Jumalan luomistyön tähden ihminen on pyhä, ja hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton. Siksi kristillisen kirkon ja meidän kristittyjen tehtävänä on puolustaa elämää erityisesti siellä, missä se on haavoittuvinta ja herkintä: sikiö äitinsä kohdussa, vastasyntynyt pienokainen, taaperoikäinen pikkulapsi, varhaislapsuuteen ja -nuoruuteen varttuva tyttö ja poika, murrosikäinen teini. Jatkuvasti kuulemme lasten kaltoinkohtelusta, myös kotimaassamme. Päivittäin uutisvirta vyöryttää eteemme lasten kärsimystä maailman kriisipesäkkeissä, sotien, väkivallan ja katastrofien keskellä. Mikkelinpäivä haastaa meidät toiminaan lasten hyvinvoinnin ja tulevaisuuden puolesta!
Toiseksi Jeesus näyttää meille, miten taivasten valtakuntaan päästään: ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.”
Mikkelinpäivän evankeliumissa Jeesus siis asettaa lapsen esikuvaksi kristityille. Mitä on lasten kaltaisuus taivasten valtakunnassa?
Lapsen esikuvallisuus merkitsee luottamusta Jumalaan ja riippuvuutta hänestä. On sanottu, että lapsen äidinkieli on luottamus. Juuri tätä Jeesus tarkoitti asettaessaan lapsen esimerkiksi. Suurin on se, joka kääntyy ja nöyrtyy lapsen kaltaiseksi – ei lapselliseksi eikä ymmärrykseltään kehittymättömäksi, vaan Jumalaan luottavaksi.
Lapsenkaltaisuus uskossa ei tarkoita sitä, ettei asioita saisi tarkastella aikuisen silmin. Kriittisyys, terve järki ja epäilykin saavat kuulua varttuneen kristityn matkaeväisiin. Juuri niitä tarvitaan, jotta uskon ymmärtäminen voi syventyä. Apostoli Paavali opettaa tästä osuvasti: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20).
Lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Aivan pieni lapsi ei pysty huolehtimaan itsestään: hänet on puettava, ruokittava ja juotettava, ja hänen turvallisuudestaan on pidettävä huolta. Kaikki tämä tehdään hänen puolestaan.
Tällaisiksi Jeesus kehotti opetuslapsiaan tulemaan. Jumalan valtakunnassa ei ole ratkaisevaa se, kuinka paljon ihminen tekee tai suorittaa. Painopiste on siinä, mitä kolmiyhteinen Jumala tekee meidän puolestamme. Olemme kokonaan riippuvaisia hänen hyvyydestään ja armostaan. Jeesus kutsuu meitä kääntymään Jumalan puoleen ja luottamaan häneen lapsen tavoin.
Taivasten valtakunnassa saamme lapsen tavoin luottaa Jumalaan. Hän tekee meidät arvokkaiksi yksinkertaisesti siksi, että hän rakastaa meitä, luotujaan. Hän on lähettänyt Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme. Hän antaa anteeksi, armahtaa ja tekee rikkinäisen ehjäksi.
Lapsen avuttomuus, riippuvuus ja luottamus ovat uskon esikuvia. Meillä ei ole mitään hyvää, mitä Jumala ei olisi meille antanut. Mikkelinpäivän evankeliumi vie näin uskomme ytimeen. Katekismus opettaa: ”Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on” (Katekismus, kohta 1). Samoin se muistuttaa: ”Jumala lahjoittaa meille uskon ja avaa sydämemme rakkaudelle” (Katekismus, kohta 12). Näin Jumalan rakkaus avaa sydämemme lähimmäiselle ja ohjaa toimimaan toisten hyväksi ja yhteiseksi parhaaksi.
Hyvät seurakuntalaiset. Kuluneella viikolla on vietetty karjalaisten ja erityisesti Heinolan Karjalaseuran juhlaa. Eilen WPK-talolla järjestettiin seuran 80-vuotisjuhla, ja tämä Karjalaisen kansan messu on osa juhlaviikkoa. Kiitämme siitä arvokkaasta työstä, jota Heinolan Karjalaseura on tehnyt. Yksi sen näkyvistä merkeistä on kirkon vieressä sijaitseva Karjalaan jääneiden muistomerkki. Muistamme kiitollisina kaikkia niitä, jotka ovat toimineet tai yhä toimivat Karjalaseurassa ja mahdollistavat sen työn karjalaisten, Heinolan ja koko seutukunnan parhaaksi. Heinolan Karjalaseuran historian kirjoittanut Timo Mykrä kiteytti oivallisesti: Karjalaiset ovat jättäneet pysyvän leiman itähämäläiseen pikkukaupunkiin. Pyydämme hyvän Jumalan siunausta Heinolan Karjalaseuralle ja sen tuleville vuosille.
Mikkelinpäivän evankeliumista kuuluu niin karjalaisille kuin meille kaikille yhteinen kutsu: luottakaa Jumalaan. Luottakaa häneen lapsen tavoin, sillä hän pitää teistä huolen. Samalla meidät lähetetään pitämään huolta toisistamme, erityisesti pienimmistä, heikoimmista ja niistä, joiden ihmisarvo on vaarassa jäädä huomaamatta.
Jumalan valtakunnassa suurin ei ole se, jolla on eniten omaisuutta, näkyvin paikka tai vahvin asema, vaan se, joka nöyrtyy, ottaa toisen vastaan ja uskaltaa jättää elämänsä Jumalan käsiin. Saakoon tämä luottamus vapauttaa meidät keskinäisestä vertailusta, vahvistaa yhteyttämme ja avata sydämemme lähimmäisenrakkaudelle. Hyvä Jumala kulkekoon kanssamme, varjelkoon lapsemme ja siunatkoon kotimme, seurakuntamme ja yhteisen tiemme.
Seppo Häkkinen
piispa emeritus