Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” (Matt. 5:1–12).
Toisinaan käy niin, ettei pyhäpäivän evankeliumitekstissä pääse alkua pitemmälle, kun se alkaa puhutella. Pyhäinpäivän tekstissä ensimmäinen virke pysäytti: ”Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle.” Jeesuksen julkinen toiminta oli alussa. Hän kulki eri puolilla Galilean maakuntaa. Hänen maineensa levisi laajalle ja ihmisiä alkoi kokoontua hänen luokseen.
Millaisen kansanjoukon Jeesus näki? Mieleeni nousi kertomus kivennapalaisesta vanhasta isännästä, joka matkusti sotavuosina ajan tavan mukaan täydessä junassa, ties vaikka Keravan kohdilla. Suurin osa matkustajista oli sijoituspaikkaansa hakevia karjalaisia. Joku tukeva ja arvonsa tunteva hämäläismies käski Kivennavan miehen siirtyä pois tieltä. Rajan mies ei malttanut olla sanomatta: ”Se o tää evakko ain tiel, jossei hää oo rautatiel eikä maantiel eikä saunatielkää, ni hää o ainakii muihe ihmisii tiel.”
Arvelen Jeesuksen nähneen kansanjoukon, jossa oli paljon näitä itsensä toisten tiellä oleviksi tuntevia. He olivat ihmisiä, jotka kokivat itsensä ulkopuolisiksi, osattomiksi ja vähäarvoisiksi. He tiesivät olevansa Jerusalemin lainopettajien silmissä kaikkea muuta kuin oikeita uskovaisia. Samalla he olivat kuitenkin ihmisiä, joilla oli sisimmässään kaipaus ja ikävä. Syvällä heissä eli – kivennapalaisisännän tapaan – oikeudenmukaisuuden, rauhan, hyväksytyksi tulemisen ja rakkauden jano. Siksi he olivat tulleet Jeesuksen luo.
Jeesus huomasi kansanjoukon toiveet ja odotukset. Siksi hän nousi ylös vuorelle. Jeesus halusi puhua toisten tiellä oleville, alas painetuille, syrjään sysätyille, sureville ja uupuneille. Hän halusi kohdata heidät, jotka hiljaa kaipasivat ja ikävöivät sisimmässään. Hän lausui lohdutuksen sanoja: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. …” Samanlaisia hoitavia, lohduttavia ja rohkaisevia sanoja Jeesuksen vuorisaarnan alkusanat ovat olleet kaipaaville ja ikävöiville kaikkina aikoina sen jälkeen.
Erityisesti pyhäinpäivään liittyy paljon kaipausta, ikävää ja surua. Muistamme poismenneitä rakkaitamme, käymme haudoilla ja viemme niille kynttilöitä. Tuhannet kynttilät syttyvät tänään hautausmailla läheisten haudoilla. Samoin tuhansia kynttilöitä sytytetään kirkoissa, joissa muistetaan viime pyhäinpäivän jälkeen kuolleita rakkaita.
Eilen vein havuja mummolan metsästä isäni ja äitini sekä isovanhempieni haudalle Kirkonmäen hautausmaalle Mikkelissä. Sytytin kynttilän hautalyhtyyn. Vaikka läheisteni kuolemasta on jo kauan, ikävä nousi yhä pintaan. Samalla tunsin myös syvää kiitollisuutta siitä, mitä olen minua edeltäneiltä sukupolvilta saanut ja oppinut. Haudan äärellä kaipaus ja kiitos kietoutuivat yhteen.
Erityisesti karjalaiset kantavat kaipausta sisimmässään. Jotenkin se tuntuu kulkevan sukupolvelta toiselle. Menetettyyn Karjalaan ovat jääneet kotipaikan lisäksi myös hautausmaat, suvun ja perheen yhteisen muiston paikat. Se kaikki lisää ikävää. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Karjalan Liitto teki keväällä 1951 päätöksen karjalaisten vainajien muistomerkkien pystyttämisestä. Keravalle muistomerkki saatiin viisikymmentä vuotta sitten, 1976. Kiitos karjalaisille aktiivisuudesta muistomerkin aikaansaamiseksi. Pyhäinpäivä tekee näkyväksi, miten se on tärkeä ikävän ja kaipauksen, mutta samalla muistamisen ja kiitoksen paikka.
Pyhäinpäivä tuo eteemme kansanjoukon, jossa itsessään ei ole kehumista, on sitten kyse meistä tai meitä edeltäneistä ihmisistä. Silti heitä kutsutaan pyhiksi. Itsessään tämä joukko ei ole pyhä – kaikkea muuta –, mutta sillä on pyhä Herra. Siksi hekin ovat pyhiä ja autuaita, eivät itsensä tähden, vaan Jumalan tähden. Tässä on myös meidän autuutemme ja pyhyytemme perusta. Pyhyys on aina Jumalan pyhyyttä. Jumala yksin on pyhä. Meidän pyhyytemme on ”vierasta” pyhyyttä. Se on pelkkää Jumalan armoa ja hyvyyttä.
Hyvä seurakunta. Nähdessään kansanjoukot Jeesus puhui heille. Me pyhäinpäivänä kirkkoon kokoontuneet olemme sitä kansaa, jonka Jeesus nyt näkee edessään. Hän tuntee meidät. Hän puhuu meille. Jeesus kutsuu ikävöiviä ja kaipaavia autuaiksi, tosi onnellisiksi sen tähden, että hän oli tullut juuri heitä varten. Se maksoi hänelle itselleen kaiken. Sen merkkinä on risti. Jeesus on kuollut ja ylösnoussut meidän puolestamme ja lunastanut meidät vapaiksi kaikesta synnin, pahan ja kuoleman vallasta.
Kristityn ikävään liittyykin merkillisellä tavalla toivo. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa, kipeinkään menetys ei ole lopullinen menetys. Matti J. Kuronen sanoo tämän Karjalaisii katkismuksessa näin: ”Ristuksee uskovall kuolema ei oo ku portti tulevaa elämää; sellane evakkoreissu loppu. Turvallisest myö saahaa heittäytyy meijä taivaallise isä kässii, ko Ristus onkii jo voittant kuolema.” (s. 65). Siksi jokainen pyhäinpäivänä sytytetty kynttilän liekki on toivon liekki.
Pyhäinpäivän yhtenä raamatunkohtana on Raamatun viimeisen kirjan, Johanneksen ilmestyksen lupaus uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Silloin ei enää tunneta surua ja huolta, kipua ja tuskaa, puutetta tai hätää. Mutta mikä on suurin ilon ja riemun aihe? ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:4).
Riemun syvin syy on Jumala, joka on omiensa keskellä. Parasta ei ole ajallinen hyvinvointi, onni ja menestys. Me tarvitsemme luottamusta Jumalaan, joka pelastaa ja antaa toivon. Kun ikävä nousee mieleen, kun suru kuluttaa elämän voimavarat, kun menetys vie elämähalun, kun muut tuet pettävät ja tulevaisuus näyttää hämärältä, Jumalan antama toivo kestää. Se ei ole riippuvainen meistä eikä tästä maailmasta. Sen perustana on se, mitä Jumala on ja mitä hän on tehnyt meidän puolestamme. ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen.”
Seppo Häkkinen
piispa emeritus